Artikkelit

Uni kutsuu vuoropuheluun

Risto Puutio 14.6.2016

Kohtaamme jälleen Social Dreaming -seminaarin merkeissä kesäkuun lopussa. Uniseminaarin perusidea on saada unet ”keskustelemaan keskenään”. Vuoropuhelu tarjoaakin mielenkiintoisen näkökulman siihen, millaisen yhteisen uneksunnan kokemuksen Social Dreaming -seminaari voi tuottaa. Seuraavassa joitakin unityöskentelyn ulottuvuuksia.

Näkyvä ja näkymätön

Uniseminaarissa jaetaan nähtyjä unia. Kerrottaessa ja puhuttaessa unesta se ikään kuin nähdään ryhmänä uudelleen. Samalla jokainen näkee kerrottua unta oman mielikuvittelunsa kautta. Olemme tekemisissä nähdyn (uni), näkemisen (unen kuvittelu ryhmässä) sekä nähdyksi tulemisen (unen kertojan elämyksen vastaanottaminen) kanssa. Näkeminen koskee myös unien välisiä yhteyksiä sekä yhteyksien näkemistä ympäröivään maailmaan.

Samalla uniseminaareissa ollaan tekemisissä näkymättömän kanssa. Unet itsessään ovat ikään kuin arvoituksia jostakin näkymättömästä todellisuudesta. Voimme hahmottaa tätä piilossa olevana osana tajuntaamme. Kokemuksellisesti läsnä voivat olla myös ei nähdyt unet tai unet, joita ei vielä ole ollut mahdollista nähdä. Edelleen, myös ryhmä muodostaa suhdekokonaisuuden, jossa on läsnä näkymätön: ihmisillä voi olla samankaltaisia elämänkokemuksia, mutta emme tiedä niistä alkuun mitään. Näkymättömiin voivat jäädä myös ne yhteydet, joita unilla on toisiinsa tai ympäristön tapahtumiin.

Yksilöllisyys ja yhteisöllisyys

Uniseminaarissa kohtaavat myös yksilöllisyys ja yhteisöllisyys. Seminaariin tullaan yksilöinä, ja osallistujat ovat yksilöllisesti kirjanneet uniaan ennen seminaaria. Osallistuja tekee yksilönä valintoja siitä, mitä unia hän jakaa muiden kanssa. Itse seminaari tarjoaa tiloja yksilölliseen tarkasteluun reflektioryhmien muodossa ja vapaissa keskusteluissa ohjelmassa olevien sessioiden ulkopuolella. Seminaari voi jättää osallistujalle mietittävää omaan itseen liittyen tai se voi synnyttää yksilöllistä oivallusta ja voimaantumisen tunnetta.

Toisaalta kerrotut unet alkavat työskentelyssä synnyttää ryhmän yhteistä tarinaa. Unet ovat ryhmälle aineksia yhteiselle kuvittelulle. Tämä toteutuu assosiatiivisessa työssä, jossa unikuvia yhdistellään ja kuvitellaan eteenpäin. Unen näkijäksi alkaa kerronnan ja assosioinnin kautta muodostua yksilön sijaan ryhmä. Jaettaessa ne alkavat tulla yhteisön omaksi ja ne myös emergoivat uusia mielikuvia ja kertomuksia, jotka eivät ole palautettavissa yksityiseen uneen eikä yksilötasolle. Yksilölliset unet alkavat ikään kuin sulautua toisiinsa sen myötä, että osallistujilla on kyky sovittaa omaa mielikuva- ja unimaailmaa toisten vastaaviin.

Aika ja ajattomuus

Yhteisessä unityöskentelyssä on myös läsnä ajan ja ajattomuuden kokemus. Erään seminaarin keskustelussamme pohdimme, kuinka kuoleman – siis ajan päättymisen – teema tuli unien kautta puheeksi seminaarissa. Yhden osallistujan omaisen kuolemaan liittyvät unet olivat toistuneet, ja hän kertoi näistä unistaan. Kokemuksen henkilökohtaisuus näyttää tuottavan jonkinlaisen ajan katoamisen kokemuksen. Yhtäkkiä se, mikä on ajallisesti kaukana, oli kokemuksellisesti lähellä, kaikkien aistittavissa. Tämä lienee yksi assosiatiivisen työtavan erityispiirre: mieli voi kulkea vapaasti piittaamatta vuosista tai vuosikymmenistä. Se on kuin uni, jossa voi olla samaan aikaan lapsi ja keski-ikäinen tai jossa kokemus iästä voi sulavasti muuttua toiseksi.

Puhe ja hiljaisuus

Ajan rytmisyys voi näkyä seminaareissa puheen ja hiljaisuuden vaihteluina. Ääni ja hiljaisuus asettautuvat vastakkain. Ryhmä saattaa tuottaa alussa runsaan määrän unia, mielikuvia ja puhetta mutta seuraavassa yhteiskeskustelussa tuntuu hiljaisuus vallitsevalta olomuodolta. Nämä ajan kokemisen olomuodot rytmittävät toisiaan ja antavat ohjaajille yhden paikan tehdä havaintoja ja esittää niihin liittyviä kysymyksiä esimerkiksi siitä, mitä hiljaisuus täydentää jo sanottuun ja mitä sellaista se voisi kertoa, jota sanat eivät tavoita.

Näihin ja muihin teemoihin syvennytään Social Dreaming -seminaarissa 30.6.-2.7.2016. Lue lisää täältä ja ilmoittaudu mukaan uneksimaan yhdessä!

Konflikti työssä – särö vai muutoksen airut?

Atso Juote 25.5.2016

konflikti ukkonen 2

 

Työyhteisössä konflikti on useimmille särö, häiriö, ikävä asia. Riitelevät ihmiset ovat kiusallisia. Vahvat kielteiset tunteet ahdistavat. Muiden työnteko häiriintyy. Ja tutkimuksetkin vahvistavat, että pitkittyneissä konflikteissa osapuolet uupuvat ja vierestä katsojilla on riskinä mielenterveyden horjuminen (esim. Enehaug 2016).

Usein ajatellaan, että konflikti on kahden välinen ja noiden kahden on asia sovittava. Kyllähän aikuiset ihmiset osaavat sopia ja jolleivät osaa, laitetaan esimies ratkaisemaan asia. Konflikti on saatava pois päiväjärjestyksestä. Tiukimmat vaativat, että niitä, jotka ovat loukanneet toisia, on rangaistava.

Korjaava tai restoratiivinen sovittelu (esim. Pehrman 2006) haastaa rankaisevaan oikeuskäsitykseen perustuvan konfliktin ratkaisun. Korjaavassa konfliktinratkaisussa kunnioitetaan ihmistä. Suvaitsevaisuus myötätunto, luottamus ja anteeksianto ovat tärkeitä. Sovittelu perustuu vahvasti osapuolten tarpeisiin. On tärkeää, että osapuolet säilyttävät kasvonsa ja häpeästä on mahdollista päästä eroon hyvittämällä ylilyönnit ja sopimattomat teot. Näkökulmaa edustavien mielestä sopimisen suurimpana esteenä ovat ihmisten voimakas rankaisemisen tarve, organisaatiokulttuuri ja se, että päättäjät ja asiantuntijat eivät luovu vallastaan – rankaisun vallasta.

Systeemisesti asioita tarkasteleville konflikti kertoo yhteisön tilasta. Epäselväksi käynyt perustehtävä aiheuttaa sekaannuksia ja väärinymmärryksiä (esim. Bion 1961). Perustehtävän ominaisuus on, että se on parhaimmillaan tietyn hetken kuvaajana. Ajan kanssa perustehtävän määrittelyt menettävät kosketuksensa todellisuuteen. Ihmisten mielikuvat siitä, mitä ollaan tekemässä erkaantuvat alkuperäisestä määritelmästä ja myös muiden mielikuvista. Seurauksena on väistämättä ristiriitoja ja hankauksia. Kilpailu, kateus ja pahimmillaan porukan jakaminen vuohiin ja lampaisiin pääsevät valloille. Usein työyhteisö valjastaa pari jäsentää käymään kamppailua toisten puolesta. Esimiehestä tulee näissä väännöissä kurinpitäjä. Ristiriitoja yritetään ratkoa tarkentamalla sääntöjä ja sopimuksia. Nämäkin yritykset näyttävät synnyttävän vain lisää kamppailuja.

Non Violent Communication – NVC näkee konfliktin kertovan ihmisten tarpeista ja siitä, että niitä ei voi näissä olosuhteissa tyydyttää (esim. Rosenberg 2003). Konflikti ratkeaa puhumalla ja kuuntelemalla. Keskeistä on ilmaista omia tunteita ja tarpeita ja tunnistaa toisten tarpeet. Pyrkimällä toistemme ihmisyyden kunnioittamiseen pääsemme vähitellen eroon syyttelystä, tuomitsemisesta ja dominoinnista. Jännitteiden lieventäjänä omien ja toisten tarpeiden herkällä kunnioittavalla kuuntelulla on kiistaton voimansa.

Keskustelujen tutkijat ovat kuvanneet konfliktit uudessa valossa (esim. Schmidt 2008). Heille konfliktit ovat uudistumisen väline ja väistämättömiä monimutkaisessa ympäristössä, jossa monet erilaiset ajatukset kilpailevat keskenään. Esim. Engeström (1998) on kuvannut kitkat ja konfliktit ilmaisuna muutoksen tarpeesta. Erilaiset lähestymistavat synnyttävät oman tapansa keskustella. Jotkut näkökulmat pääsevät esiin, toiset eivät. Keskustelun osallistujat käyvät keskenään – osin tiedostamattaan – koordinoivaa keskustelua siitä, mitkä asiat mahtuvat keskusteluun mukaan ja mikä on näkökulmien keskinäinen suhde. He myös levittävät näkökulmansa ilosanomaa saadakseen lisää seuraajia. Keskusteluilla on vahva valtaan liittyvä ulottuvuus. Eniten tilaa vievät näkökulmat ovat kontrollissa ja keskustelun ytimessä olevat käyttävät valtaa keskustelun sisällä. Vallan ja tuttuuden logiikka pyrkii torjumaan vieraat näkökulmat. Eri ideoiden kantajat ajautuvat väistämättä jännitteiseen suhteeseen ja ajoittain jännitteet purkautuvat konflikteina. Tässä mielessä särö edustaa muutosta. Onko konflikti siis muutos vai muutoksen airut?

Edellä kuvatut tekstin pätkät kuvaavat suhtautumista konfliktiin. Toisaalta konflikti nähdään yksilöiden välisenä ja toisaalta koko työyhteisöä koskevana. Konfliktin voi nähdä jonain, joka vaarantaa tasapainon ja siksi se pitää ottaa hallintaan ja mahdollisesti sammuttaa. Konfliktin voi nähdä myös ilmaisuna muutoksesta. Tarpeista, jotka pyrkivät esiin tai ideoista, jotka tarvitsevat tilaa.

Kaikkia näitä ja muitakin näkökulmien tutkimiseen on mahdollisuus Metanoia-konferenssissa: Konfliktit organisaatioissa –  minä konfliktissa 1.9.2016.

metanoia konferenssi 2016

Kuuntelu on kokovartalotyötä

Risto Puutio 20.4.2016

kuuntelu herkkyys metanoia

 

Merkityksellisen keskustelun aikaansaaminen ei ole helppoa. Erityisesti näin on silloin, kun keskustelijoiden suhde on ladattu hankalilla kokemuksilla tai loukkaantumisen tunnoilla. Organisaatioiden arki tuottaa usein ei-toivottuja latauksia ihmisten välille.

Tarve yhteistyötä korjaavaan keskusteluun on ilmeinen, mutta sen käymiseen liittyy riskejä. Yritys puhua voi syventää vastakkainasettelua silloinkin, kun hankaluuden alkuperä on työn kysymysten hahmottamisessa eikä ihmisissä. Näissä tilanteissa konsultti tai työnohjaaja on arkaluonteisen äärellä, tasapainoilutilanteessa.

Arkaluontoinen lymyää rivien välissä

Tasapainoiluvaade syntyy vuorovaikutustilanteen runsaudesta. Läsnä ovat paitsi sanottu myös vaiettu mutta muutoin ilmaistu. Keskustelussa syntyvä todellisuus saa muotonsa sekä ääneen lausutuista ilmaisuista eli siitä, mitä sanotaan riveillä että siitä, mitä sanotaan hie­novaraisten vivahteiden kautta rivien välissä.

Rivien välissä on ei-sanallinen ilmaisu eli niin sanottu kielen prosodia. Sitä ovat äänen sävyjen ja korkeuden vaihtelut, sanojen painotukset ja muut ilmaisuvivahteet, kuten ilmaisun rytmi ja puheen nopeus. Syvimmät tunnot voivat lymytä tässä osassa vuorovaikutusta. Tätä osaa kommunikaatiosta on myös vaikeampi havainnoida tapahtumahetkellä. Sen sijaan saatamme aistia ruumiillisesti prosodian kautta ilmaistun arkaluonteisen. Hengitys muuttuu, syke nousee, iho läikähtelee. Tunnemme asioita konkreettisesti nahoissamme.

Herkkyys kuunnella on jo meissä

Ammattilaisen näkökulmasta tämä merkitsee tilanneherkkyyden vaatimusta. On kuunneltava paitsi korvilla, myös muita aisteja hyödyntäen. Sensitiivinen kuuntelu onkin eräänlaista kokovartalotyötä. Saman aikaisesti on viritettävä keskustelua eteenpäin niin, että eri toimijat voivat osallistua siihen pelkäämättä.

Toimiessamme tilanneherkästi pyrimme siis asettumaan kuuntelevaan tilaan ja kutsumaan myös asiakkaan sellaiseen. Osallistumme keskusteluun, joka sisältää lukuisia valinnan paikkoja ja potentiaalisia käännekohtia. Tarvitsemme herkkyyttä kutsua näitä tuloillaan olevia mahdollisuuksia esille. Ehkä yllättävää on se, että sekä kielen että prosodian tasolla olemme lähtökohtaisesti herkkiä toimijoita. Osaamme lukea keskustelujen rakennetta ja osallistua niihin herkkävireisesti, toisten puheenvuoroihin sovittautuen – usein itse sitä edes huomaamattamme.

Tästä syystä on ymmärrettävää, että joskus merkitykselliset keskustelut syntyvät ilman ponnistelua. Keskustelu alkaa koskettaa henkilökohtaisella tavalla luontevasti ja syventyä erikseen tilaamatta. Olen pohtinut paljon, kuinka tämä tapahtuu ja kuinka saamme käyttöömme herkkyyden lukea keskusteluja. Taidon, joka lähtökohtaisesti on ulottuvillamme.

Metanoiassa syvennytään vaativiin keskustelutilanteisiin 20.-21.5. seminaarissa “Tilanneherkät keskustelukeinot”. Jos kaipaat työkaluja keskustelutilanteiden analysointiin ja erittelyyn, lue lisää täältä!

 

Vuorovaikutuksen vivahteita ja tilanneherkkää tasapainoilua – todellakin!

Marianne Tensing 27.11.2015

On ollut mukava pitää kädessä ja lukea Metanoian upouutta kirjaa ”Prosessikonsultointi keskusteluna – Vuorovaikutuksen vivahteita ja tilanneherkkää tasapainoilua”. Lukeminen on kuitenkin liian hidas verbi kuvaamaan toimintaani; paremmin sitä kuvaa kirjan kannesta kanteen ahmiminen.

Tuntui kuin kirjan kirjoittajat Risto Puutio ja Virpi-Liisa Kykyri olisivat kirjoittaneet minun asiakastyöstäni, koska luettava oli niin tutun tuntuista. Samaistuin kirjassa kuvattuihin tilanteisiin ja konsultin ajatuksiin sekä kropan tuntemuksiin työskentelyn aikana. Juuri tuolla tavalla on minustakin tuntunut, kun olen kysynyt ryhmältä jotakin, johon reagointi onkin ollut täysin toisenlainen kuin mielessäni olleet vaihtoehdot. Sellainen hetki hämmentää ja sekunnit tuntuvat pitkiltä. Miten siitä päästään eteenpäin niin, että kaikkien toimintakyky ja kasvot säilyvät?

Risto Puutio ja Virpi-Liisa Kykyri kirjan julkistamistilaisuudessa 20.11.2015

Risto Puutio ja Virpi-Liisa Kykyri

Kirja tempaisee mukaansa. Se kertoo, kuvailee ja tulkitsee niin yksityiskohtaisesti, sanatarkasti kuin käytännönläheisestikin konsultaatiotyön ammattilaisen työtä asiakkaiden kanssa. Kirja esittelee teoreettisia käsitteitä ja perusteluja sekä sitoo niitä käytännön tilanteisiin ja keskusteluissa läsnä oleviin ilmiöihin. Kirja kurkistaa ansiokkaasti myös kulissien taa
kse ja maton alle sekä kiskoo esiin ne pienetkin konsultointityössä vaikuttavat asiat.

Oli tärkeää taas kerran kuulla myös se, että konsultin oma tietämättömyys on paras työkalu dialogisen keskusteluyhteyden synnyttämiseen.

Kirjassa lukijaa palkitaan myös jakamalla runsaasti kokemuksia: neuvotaan, mitä kannatta pitää silmällä ja miten konsultti kalastelee esiin asiakkaan näkemyksiä tai myöntymistä vastuunottamiseen. Apuja saa myös siihen, miten työskennellä arkaluontoisten teemojen kanssa.

Kirjan sisältö perustuu kahteen väitöskirjaan. Risto Puution ja Virpi-Liisa Kykyrin käytännön työhön annettujen vinkkien taustalla on perusteellinen tieteellinen tutkimustyö, jonka alkuvuodet sijoittuvat 2000-luvun alkuun. Aikaa on mennyt, mutta tuloksena siitä ajasta on syntynyt kaksi englanninkielistä väitöskirjaa ja nyt tämä suomenkielinen kirja, jota suositellaan myös oppikirjaksi.

Kirjan kirjoittajat ovat todellakin onnistuneet maalaamaan silmien eteen sen, mitä teoreettisella puheella tarkoitetaan kun sanotaan, että kielelliset ilmaisut, keskustelut ja dialogi sekä kuvaavat elämämme todellisuutta että uudistavat sitä jatkuvasti.

Kirjan lopussa on vielä herkkupala eli Timo Totron kirjoittama artikkelimuotoinen jälkipuhe, joissa piirretään perusteellinen ja ytimekäs kuva konsultaatiotyön kehittymistrendeistä ja sen erilaisista käänteistä. Artikkelin lopussa Totro sijoittaa kirjan viitekehyksen tutkimuksellisia käänteitä (sosiaalinen konstruktionismi, vuorovaikutustutkimus, human relation traditio ja kompleksinen systeemisyys) post-scheinilaisen konsultaatiotyön alueelle.

Lopuksi yhdyn kirjan esipuheen kirjoittaneen prof. Jarl Wahlströmin ajatuksiin, että mikäli lukija jaksaa paneutua kirjan perusteelliseen lukemiseen, hän saa työnsä hedelmänä syvällisesti perustellun näkökulman organisaatioiden toiminnan monimutkaisuuteen, prosessikonsultoinnin teoriaan ja monitahoiseen käytäntöön.


Kirjan ensimmäisen luvun voit ladata ilmaiseksi täällä. Kirjan voit tilata verkkokaupastamme.

Kun organisaatiossa riidellään – kuka riitelee?

Atso Juote 16.11.2015

Metanoia_Konflikti

Elämme kiihkeiden muutosten aikoja – joku sanoisi: mielenkiintoisia ja arvaamattomia aikoja. Ympäristön pyörteet tempaavat mukaansa ja sotkevat hyvänkin järjestyksen.

Konflikteja tulee jatkuvasti vastaan ja niitä käsitellään usein väsymiseen asti. Voi olla, että vatuloidaan. Aika usein törmään tilanteisiin, jossa konfliktit eivät tunnut ratkeavan. Ne jäävät hiertämään, jättävät klommoja, ovat kivenä kengässä ja puhkeavat uudelleen.

Missä ympäristössä riidellään?

Perinteisissä konfliktin sovittelun malleissa konfliktia ajatellaan osapuolten välisenä – usein kahden välisenä. Näin minäkin olen tehnyt ja törmännyt tilanteisiin, että jännitteet eivät häviä ja sopimukset eivät pidä.

Oma havaintoni on, että konfliktit näytellään kentillä, joissa toisaalta pyritään varjelemaan yhteisön tasapainoa ja muuttumattomuutta, ja joissa toisaalta toimitaan epäjärjestyksessä olevassa ympäristössä. Luonnossa moninaisuus synnyttää itsestään selvästi konflikteja – kunnes ilmiöille löytyy paikkansa. Luonnossa kamppailut ovat olennainen osa elämän kiertokulkua. Kun kaksi riitelee, usein unohtuu, missä ympäristössä he riitelevät.

Konfliktit ovat luonteeltaan systeemisiä – ne koskevat kaikkia. Systeemissä konflikteilla ei näytä olevan selviä syy-seuraussuhteita. Pikemminkin monimutkaisten systeemien dynamiikat ovat vaihtelevia ja muuntuvia. Asioita pullahtelee esiin siellä täällä. Epäviralliset ja piilossa tapahtuvat keskustelut ovat tärkeä osa konfliktia. Kamppailuilla on merkittävä vaikutus koko yhteisöön ja yhteisöllä kamppailuihin. Konfliktit eivät tästä näkökulmasta koskaan ole eristettyjä ja kahden välisiä.

Konfliktien sovittelusta mahdollistamiseen

Vallitsevat konfliktin sovittelumallit keskittyvät konfliktin vaimentamiseen. Ne ovat ratkaisuorientoituneita ja reaktiivisia.

Kielellä ja kielen käyttäjillä on läheinen suhde valtaan. Kun kommunikaatio epäonnistuu, alkaa luokittelu: me ja nuo toiset. Focault puhuu organisaatioista keskusteluperinteinä. Näihin tapoihin käydä keskustelua kätkeytyy valtaa ja ne ovat vallan välineitä. Jotkut keskustelut ikään kuin kaappaavat areenan: hapen ja tilan. Joistakin asioista ei viitsitä puhua, koska niitä vähätellään. Toisia näkökulmia ei kuulla lainkaan. Jotkut näkökulmat jäävät kaikilta kiireessä huomaamatta. Ja lopulta on asioita, joita ei uskalleta nostaa esiin, koska ne koetaan vaaralliseksi. Kaiken tämän näkymättömiin jäävän peittää vallassa olevat keskustelut. Tästä näkökulmasta konfliktit ovat merkkejä esiin pyrkivistä näkökulmista tai äänistä.

Konfliktia voisikin tarkastella erilaisten näkökulmien ja ajattelutapojen ilmaantumisena. Yrityksenä löytää tilaa sellaisillekin näkökulmille, joille ei jostain syystä ole ollut tilaa. Konfliktin sovittelu tarkoittaisikin konfliktien mahdollistamista ja ilmaantuvan tarkastelua. Foorumeiden järjestämistä näkökulmien tutkailuun.

Ensi vuoden Metanoia-konferenssi järjestetään 1.9.2016 teemalla: Konfliktit organisaatiossa – minä konfliktissa. Odotan innolla mahdollisuutta työstää teemaa eteen päin.

 

Keskustelut keskiöön

Risto Puutio 18.5.2015

bag-and-hands_unsplash_rajattu

Organisaation arjessa syntyy jatkuvasti kokemuksellisia häiriöitä, tilanteita, joissa eteenpäin päästään vain käymällä asiaa tarkentavaa keskustelua.  Tarkentavat keskustelut palauttavat mieleen asian alkuperän ja tarkoituksen, ne luovat hahmoa yhteiselle ymmärrykselle asiasta. Keskustelut näyttävät usein myös sen, kuinka monin eri tavoin alkuperäinen asia olikaan ymmärretty. Tarkentavat keskustelut – jatkuva yhteinen merkitystyö – on konfliktien ennalta ehkäisemistä ja niitä korjaavan työn ydin.

Pysähtyminen keskusteluun ei arjessa ole kuitenkaan helppoa, sillä organisaatioissa olevat jännitteet, aikapaineet ja muut vaateet synnyttävät mielikuvan kiireestä, jossa yhteistä aikaa puhumiseen on yksinkertaisesti vaikea löytää. Kuunteleva tila on herkkä häiriöille. Joskus toimijoiden eriävät intressit luovat jännitteen, jossa toisen kuunteluun ja vuoropuheluun ei halutakaan antautua. Tarkentava keskustelu on yksilötasolla riskin ottamista ja uskomista kuuntelun korjaavaan voimaan.

Organisaatioiden kehittämisessä tämä merkitsee sitä, että meidän on jatkuvasti altistettava itseämme lähtökohtia, tarkoituksia ja merkityksiä tarkentaville keskusteluille. Meidän on voitava kysyä ja kuunnella – ymmärtää yhdessä sitä, mitä kehittämisellä pyrimme saamaan aikaan. Tätä voi kutsua jatkuvaksi arvioimiseksi. Sen keskipisteessä ovat keskustelut.


Tämän vuoden Metanoia-konferenssissa “Muutostyön jälkiä” 28.8.2015 etsitään näkökohtia työelämän kehittämistyön arviointiin. Tutustu ohjelmaan täällä.

Arvioinnista arkivointiin

Risto Puutio, 30.1.2015.

Metanoian seuraava konferenssi elokuun 27.-28 päivä hakee näkökulmia työelämän kehittämisen arviointiin.

Arviointi on ladattu sana. Olemmehan läpi elämämme erilaisten arviointien ja arvostelujen kohteena. Niissä mitataan riittävyyttämme, osaamistamme, tavoitteiden saavuttamista ja ylipäätään kelvollisuuttamme. Meidät on koulittu olemaan arviointien kohteena ja opimme myös näyttämään itsestämme ja toimistamme arviointikriteerien mukaisia asioita. Opimme sen, kuinka asiat saadaan näyttämään oikeilta. Arviointi voi sokeuttaa itseämme ja estää näkemästä sitä, mikä pitäisi uskaltaa nähdä ja tutkia.

Arviointi on monessa mielessä myös konsultaatiotyön perussisältöä: esimerkiksi työnohjauksen käytäntöön kuuluu alusta alkaen säännönmukainen arviointi. Sen tarkoituksena on ymmärtäminen ja edelleen tarkoituksen, päämäärien ja toimijuuden selkiytyminen. Arvioinnin idea on katsoa peiliin ja nähdä sitä, mikä on tärkeää. Konsultteina olemme vastuussa tällaisten prosessien synnyttämisestä.

Työelämän kehittämisessä ja erilaisissa konsultointihankkeissa arvioimisen riskinä on jääminen kyselyjen tekemisen ja niistä tehtyjen koontien tasolle. Kyselyn tekeminen on kuitenkin vasta ensivaihe keskustelulle ja toimijoiden yhteiselle reflektiolle. Myös arvioinnin kohteen miettiminen olisi tärkeää. Yksilöiden kehittymisen sijaan meidän tulisi arvioida niitä yhteistyösuhteita, jotka rakentavat kokonaisuuden ja joiden varassa asiat lopulta tapahtuvat.

Ehkä meidän tulisi päivittää käsityksiämme arvioimisesta ja sen tarkoituksesta. Entä, jos kysyisimme ensiksi, mitä mitä teidän tulee ymmärtää ja sen jälkeen, kuinka voimme olla avuksi. Entä jos tavoittelisimme arvioinnin sijaan arkivointia ja sen parantumista!

 

Metaforakortit käytössä

Metaforat konsultaatiotyössä

Risto Puutio 31.1.2014

Metaforakortit käytössä

Arkinen kielemme on täynnä metaforia, arjen puhe pulppuaa niitä, metaforisesti ilmaistuna. Metafora on vanha käsite, joka on sanana peräisin antiikin Kreikasta. Se merkitsee kielikuvaa, jossa sanojen merkitys siirretään toisiin uusiin sanoihin tai käsitteisiin. Vanha ilmaisu ”käy kuin tanssi”, ”on kuin tervan juontia” kuvaavat tätä siirtoa alkuperäisistä sanoista uuteen merkitykseen, joka ei ole enää konkreettinen vaan mielenkuva. Konsultaatiotyössä tehdään uutta sanotusta asioille, kokemuksille ja toiminnan mahdollisuuksille. Meta-puhe on konsultoinnin kieltä. Se rakentaa uutta näkemisen, kokemisen ja toiminnan horisonttia.

Metaforat ovat erityisesti tarpeen, kun halutaan kuvata asioita, joille ei ole olemassa nimiä tai käsitteitä tai joita ei voida havaita aistein. Metaforien avulla tällaisille asioille voidaan antaa nimi tai kuvaus, asia voidaan ”pukea sanoiksi”. Juuri tästä syystä metaforat ovat myös välineitä työyhteisöjen tuntojen ja ajatusten kuvaamiseen ja uudelleen sanoittamiseen. Vertauksia tuottamalla voidaan synnyttää uusia keskustelunavauksia ja uudenlaisia näkökulmia. Metaforat ovat myös luova ja hauska tapa ”ajatella uusiksi”. Usein metaforat sisältävät absurdin paradoksin, joka ilmentää jonkin tapahtuman olemusta. Vastikään keskustelin mediayhtiön johdon kanssa mediamurroksesta. Levysoitin nousi keskusteluun metaforaksi sille, miten on totuttu toimimaan ja näkemään toiminta. Tätä kielikuvaa tutkimalla aloimme tuottaa uusia kuvauksia mediayhtiön johtamisen kysymyksiin. Aloimme keskustella uudella tavalla.

On myös hyvä huomata, että koska vertauksilla voidaan ottaa työyhteisöissä välimatkaa konkreettiseen arkeen, voivat ne myös etäännyttää ihmisiä tärkeiden kysymyksien kohtaamisesta. Vertauskuvien käyttö voi luoda tunteen hankalien asioiden välttelystä tai vakavien asioiden leikiksi lyömisestä. Tällöin on tärkeä muistaa, että keskustelujen on myös kuljettava kohti suoruutta ja avoimuutta. Tässä olemmekin konsultaatiotyön yhden tasapainoilutehtävän ytimessä: konkretian ja abstraktin yhteen kutomisessa. Metaforat tulee ymmärtää siinä mitä ne ovat eli vertauskuvina, ei yksiselitteisinä totuuksina asioiden tilasta.
Metaforista on siis moneksi työvälineenä, ja toisaalta ne vaativat käyttäjiltään uteliaisuutta ja herkkyyttä niiden tuottamille todellisuuskuville. Tämän kuvittelun avuksi Metanoia Instituutti on tuottanut uuden työvälineen, Kuvittelun kapsäkin. Se on apuväline yhteisölliseen kuvitteluun metaforien avulla. Pakkaus koostuu 400 sanakortista, joilla voi luoda lähes loputtoman määrän metaforia organisaatioajattelun tekemiseksi yhdessä. Mukana tulee myös ohjekirjanen, jossa on neuvoja ja vinkkejä metaforakorttien käytöstä. Kurkkaa verkkokaupasta näiltä sivuilta!

Mysteerihetkiä ja tilanneherkkiä keskusteluja

Risto Puutio 5.5.2013. Kohtaamme konsultointi- ja työnohjaustyössä aika-ajoin mysteerihetkiä. Osallistumme asiakasta liikauttavaan keskusteluun  – huomaamme jokin asiantilan muuttuvan, uuden merkityksen avautuvan ja asiakkaan toimintavaihtoehtojen lisääntyvän. Useimmin tämä tapahtuu yllättäen, emme voi tätä ennakoida emmekä etukäteen suunnitella.  Miten muutos tapahtuu ja mitä keskustelussa oikeastaan liikahtaa asiakkaan löytäessä uuden näkökulman tai toimintavaihtoehdon?

Tätä oppiaksemme kokoonnuimme toukokuun alussa Helsinkiin pohtimaan keskustelukeinoja auttamistyössä. Tutkimme yhdessä keskustelemalla tapahtuvan työn vivahteikkuutta, monitasoisuutta ja yllätyksellisyyttä.  Paikalla oli 25 työnohjauksen ja konsultaatiotyön ammattilaista, joita ajatus auttamiskeskustelujen ”tilanneherkistä keinoista” kiehtoi.  Analysoimme vuorovaikutusta todellisissa työtilanteissa ja teimme tuttavuutta diskurssinanalyysin ja keskustelun analyysin käsitteisiin. Toin itse seminaariin diskurssianalyysin käsitteitä ja työkaluja, Sanna Vehviläinen laajensi tarkastelua keskustelun analyysin teoriaan ja työtapaan.  Olimme molemmat innostuneita – ehkäpä juuri osallistujien uteliaisuus näihin kysymyksiin välittyi meihin! Olimme kouluttajina keskustelussa, jossa osallistujat liikuttivat meitä – ja me heitä. Tästä keskustelemisessa onkin kysymys: osapuolet orientoituvat toistensa puheenvuoroihin ja vastatessaan niihin tuottavat toisilleen uusia mahdollisuuksia!

Seminaari toi näkyville yksityiskohtien merkityksen keskustelussa, sen kuinka vuorovaikutusta ”tehdään yhdessä” pienten siirtojen avulla: hetken vaikenemisilla, sanavalinnoilla, katseen suuntaamisella tai vaikka kahvikupin huulille nostamisella. Keskustelun osapuolet reagoivat toisiinsa ja tästä syntyy se vuorovaikutussiirtojen ketju, jonka kautta merkityksiä luodaan, kuin sanojen säikeitä yhteen punomalla.

Ilmaisu ”tilanneherkkä keskustelu” viittaa oikeastaan kolmeen näkökulmaan. Ensinnäkin, auttamistyö edellyttää kykyä asettua kuuntelevaan tilaan yhdessä asiakkaan kanssa ja siten sensitiivisyyttä kuulla asiakkaalle olennaisia merkityksiä. Toiseksi, keskustelutilanteet sisältävät lukuisia valinnan paikkoja ja potentiaalisia käännekohtia. Kysymys on herkkyydestä kutsua näitä ”tuloillaan olevia” mahdollisuuksia esille. Kolmanneksi, keskustelut  noudattavat rakenteita, joita osaamme herkkävireisesti noudattaa – usein itse huomaamattamme. Olemme osa kulttuurista instituutiota, joka säätelee sitä, miten osallistumme vuoropuheluun.

Luottamus vuoropuhelun käänteentekevään voiman ja näkemys ihmisen ja organisaation arvoituksellisesta luonteesta ovat Metanoian seminaarien ja koulutusohjelmien lähtökohtia. Tervetuloa mysteerihetkien maailmaan!

Tärkeä katoaa

Harri Hyyppä 26.1.2013

Tärkeä on ihmiselle  yleensä itsestäänselvyys. Tunnemme ja tiedämme sen sanomattakin selvänä asiana.
Organisaation elämä ja suurten systeemien tapa toimia kyseenalaistaa ja saattaa suorastaan järisyttää tuota itsestäänselvyyttä. Mitä suuremmasta ja kompleksisemmasta systeemistä tai organisaatiosta on kysymys, sitä epämääräisemmäksi kysymys tärkeästä käy. Voi käydä jopa niin, että tärkeä katoaa ja kadotetaan kokonaan. Tärkeä alkaa ikäänkuin kätkeytyä, piiloutua ja kartella kaikkia niitä, jotka sitä tarvitsisivat. Organisaation kannalta tämä on kohtalokasta. Organisaatiot alkavat hätääntymisensä ja kauhistumisensa suojaksi kehittää “muka”-puhetta, selityksiä, näennäispuhetta ja sumuverhoa sille, että kosketus tärkeään on katoamassa tai kokonaan menetetty. Tärkeä peittyy näennäisen alle. Tärkeä on merkillisen kekseliäs organisaatiota paetessaan. Se voi kätkeytyä jopa näkyvään mutta osaa kyllä jättää sanan, joka toistumistaan toistuu. Puhe on sen mielipiilo. Ihmeellisesti tärkeä ei aina näytä pysyvän edes ammattilaisten käsissä. Organisaatiokonsultointi oman toimeksiantonsa pohjalta pyrkii yhteisötasolla palauttamaan yhteisen ja jaetun kosketuksen tärkeään.
Yksilön kohdalla kohtaamme saman yllättävän ongelman. Tärkeän itsestäänselvyys katoaa. Itse asiassa jokainen yritys ilmaista ja tuoda esille tärkeää ja merkityksellistä omalla kohdallamme tekee meidät epävarmaksi. Yllättäen onkin vaikeaa sanoa tai tuoda esille se mikä pitää sanoa. Usein se jää sanomatta. Rohkeus pettää tai tilanne ei sitä salli. Ihminen alkaa kärsiä samoin kuin yhteisökin.
Vapaa puhe edellyttää aina sen mahdollistavaa tilaa. Rohkeus tarvitsee tukea ja kannatttelua. Organisaatiossa tai työyhteisössä se on yhteinen ja erityisesti viritetty keskustelu. Konsultit voivat toimia apuna tilan virittämisessä ja ylläpitämisessä. Yksilön kohdalla tarvitaan usein luottamuksellinen suhde, ystävä, työnohjaaja tai muu luotettu henkilö.
Kohtalokasta on peitellä sitä jos kosketus tärkeään on menetetty.  Kun tärkeä katoaa sitä on yhdessä etsittävä. Tärkeän etsiminen ylläpitää terveyttä. Tärkeästä emme voi  luopua, emme työssä sen paremmin kuin yksityiselämässäkään.