Artikkelit

Henkilökohtainen mittakaavaharjoitus

Pekka Tokola 23.2.2016

metanoia blogi

 

Mitä organisaatio tekee ihmiselle? Tätä kysymystä huomaan pohtivani erilaisten organisaatiotilanteiden pohjalta enemmän ja enemmän. Toistuva havainto on, että ihmiset kohtaavat muutoksia ja niiden vaikutuksia hyvin yksin.

Vaikka esimiehiä ja johtoa on vuosia koulutettu kohtaamaan vuorovaikutteisesti ihmisiä juuri vaikeimmissa paikoissa, organisaatioiden muuttuessa, ihmisten kokemuksia ei uskalleta tai osata kohdata.

Kokemus muutoksen kohteeksi joutuneella on usein se, että muutos sinänsä ei aiheuta pettymystä vaan tapa jolla tilanteet on hoidettu. Ihmisten kanssa ei ole keskusteltu, heiltä ei ole kysytty vaan valinnat on tehty ulkopuolella näennäisen objektiivisilla perusteilla.

Kun yksittäiset ihmiset jäävät omien kokemustensa kanssa yksin, ilman vastauksia omiin kysymyksiinsä, paljon ylimääräistä energiaa menee hukkaan. Kysymykset, kuten olenko tehnyt jotain huonosti tai riittämättömästi, nousevat mieleen, vaikka oman kokemuksen ja ympäristöltä tulleen palautteen mukaan mikään ei tähän viittaa. Tyhjä tila täyttyy arvauksilla ja olettamuksilla. Jokainen joutuu rakentamaan oman käsityksensä siitä mitä on tapahtunut.

Aivotutkimus on tehnyt vanhan ymmärryksen konkreettisemmaksi, eli että ihmisten ohittaminen vuorovaikutustilanteessa synnyttää aivoissa fyysistä kipua vastaavan kokemuksen. Vasta vuosien päästä ymmärrämme, mitä tämä aika teki ihmisten mielille. Hyvä käsite on organisaatioiden sosiaaliset päästöt. Mitataan, mitä organisaatiot tekevät paitsi ihmiselle myös hänen lähipiirilleen.

Toinen näkökulma mitä nämä erilaiset muutokset selvästi nostavat; jokaisen on tärkeä miettiä, kuka minä olen ilman työn antamaa roolia ja asemaa. Olenko yhtä kuin työ, josta tiedostamattomasti odotan saavani oikeudenmukaisen palkinnon tai tunnustuksen, jos ei vielä niin sitten myöhemmin. Sitä ei nimittäin välttämättä tule tai se voi olla jopa päinvastainen, nöyryyttävä kokemus.

Tästä syystä hyvä on miettiä elämän muiden osien merkitystä, olenko huolehtinut niistä riittävästi. Psykologinen itsensä etäännyttäminen työstä aika ajoin sekä rajojen asettaminen auttaa oman hyvinvoinnin ylläpitämisessä ja palautumisessa.

Kyse on henkilökohtaisesti mittakaavaharjoituksesta työelämässä, joka on osoittautunut ennustamattomaksi ja yllätykselliseksi. Tunnetaidoiltaan ja eläytymiskyvyltään fiksu esimies totesi, että huolimatta siitä miten itsekukin pärjää erilaisissa muutoksissa, on tärkeä kohdata toiset tasavertaisesti ihmisinä. Siinäpä haaste organisaatioelämään.

Rohkaisun sana kuitenkin kaikille. Muutoskolhuja kärsinyt kollega tai tuttu on usein valmis puhumaan, jos sinun asenteesi on arvostava ja eläytyvä. Jos jotain kannattaa välttää niin liian aikaista ratkaisukeskeisyyttä tai positiivisuutta. Niiden aika on sitten myöhemmin.

 

Kuulumisia Listening Post -seminaarista 2016

Marianne Tensing 25.1.2016

Listening Post2016

 

Reilu viikko sitten perjantaina 15.1. olimme taas koolla Listening Post -seminaarin merkeissä puimassa kokemuksellisia oloja, ihmettelemässä ajatuksia, tunteita ja tekoja.

Päivän pääkysymykset tänä vuonna olivat:

  • Miten minä voin vuoden 2016 alussa?
  • Mitä ajattelen?
  • Miten pärjään?
  • Mistä olen huolissani?
  • Miten nämä valtavat yhteiskunnalliset muutokset eri alueilla tarkoittavat ja vaikuttavat juuri minun kohdallani asenteisiin, oloihin ja käyttäytymiseen?
  • Mitä ne saavat aikaan?
  • Miten ymmärrän ja selitän tämän kaiken itselleni?

Ihmisen kantamat kokemukset ovat valtava tiedon ja energian lähde, jos ne saavat paikan, jossa tulla ulos ja jaetuksi. Sen on huomannut myös Lionel Stapley, joka on johtanut OPUS-organisaation kansainvälistä kokemusten- ja huolienkeruu projektia jo yli viisitoista vuotta.

Listening Post -seminaarit ovat osa tätä hanketta, jossa kootaan yhteen ihmisten kertomia kokemuksia eri puolelta maailmaa. Seminaareissa etsitään yhdistäviä teemoja ja tehdään hypoteeseja siitä, miksi juuri nyt nämä kokemukset, joista puhutaan, ovat esillä. Tässä globaalissa projektissa on mukana yli 30 maata.

Vuoden 2016 Suomen kuuntelupaikalla jaettiin kokemuksia, ajatuksia, unia, tunteita, mielikuvia muun muassa turvallisuuden tunteen horjumisesta ja sen vaikutuksista jokapäiväisiin tekemisiin sekä luottamuksen uudelleenrakentamisen tarpeesta suhteessa uusiin vieraisiin ilmiöihin. Puhuttiin siitä, miten ”totuttu ja tiedetty” ei enää aina päde, miten olisi hyvä skarpata uusien toiminta- ja olemistapojen etsimisessä ja miten kestää jatkuvaa epävarmuutta leppoisalla mielellä. Koettiin tärkeänä ottaa kantaa, ottaa vastuuta ja myös luottaa omiin vaistoihin ja omaan harkintakykyyn.

Hämmästeltiin yhdessä, miten erilaiset eettis-moraaliset ääripäät ovat samanaikaisesti läsnä: hyvä-paha, oikea-väärä. Ja miten niiden uudelleenmäärittely on tullut yhtäkkiä niin tarpeelliseksi. Usein kysyttiin, miten minä ja me selviämme näin suuren määrän vierauden ja mullistavien uudistusten kanssa. Miten kyetä vastaamaan epämääräiselle ja uhkaavalle rakkaudellisella asenteella ja teoilla? Mutta missä ei voi antaa periksi? Mitä arvokasta pitää säilyttää? Pidettiin olennaisena pieniä tekoja, ja sitä, että ensiksi on hyvä kuulla herkällä korvalla, sitten miettiä omaa liittymisen strategiaa.

Seuraavana vuonna perjantai 13.1.2017 olisi mainio ajankohta uudelle kuuntelupaikalle. Laitan päivämäärän kalenteriin ja jään odottamaan, mitä silloin minulle ja meille kuuluu.

Karkotetusta kokemuksesta taiteen, tieteen ja kokemuksen kielellä.

Marianne Tensing 4.11.2013. Kaksipäiväisen (17-18.10.2013) seminaarin ”Karkotettu kokemus” teema kumpusi työnohjaajien kenttähavainnoista, jotka liittyivät organisaatioiden kömpelyyteen sulattaa ja ottaa käyttöön ihmisten aitoja päivittäisistä työtehtävistä nousevia hankalia olotiloja /kokemuskirjoa.

Yleensä onnistumista, iloa, innostusta ja muita miellyttäviä tunteita on kiva tuntea ja myötätuntea, ne ikään kuin tarttuvat henkilöstä toiseen ja luovat inspiroituneen ilmapiirin ympärillensä, ihmiset ovat silloin tyytyväisiä ja kaikilla on hyvä olo.  Taas tilanteet, jotka synnyttävät kokemuksissa ahdistuneisuutta, haavoittumista, loukkaantumisia, syyllisyyttä tai häpeää ja tuntuvat kehollisesti raskaalta, saavat yhteisössä aikaan poissaoloja, välttelevää kohtaamista, varovaisuutta ja välillä aggressiivistakin käyttäytymistä. Tämän seurauksena arvokasta työenergiaa kuluu enemmän omien olotilojen mielensisäiseen, hiljaiseen käsittelyyn kuin tarkoituksellisen työtehtävän hoitamiseen. Luovuus on ainakin silloin vangittu.

Karkotettu kokemus -seminaarin perusajatuksena oli pysähtyä näiden hankalien ja karkotetuksi tarkoitettujen kokemusten äärelle, ajatella ja tutkia niitä ja myös itse kokea ja tuntea näitä kokemuksia.

Seminaarista

Heti alkupalaksi Liisa Vilppolan taiteellinen monologi läjäytti karmaisevan kokemuksen osallistujien syliin, ja siinä oltiin heti sellaisen tunnevyyhdin äärellä, että ainakin minun kehossani tuntui voimakkaita ristiriitaisia oloja. Kysymys – miten olen työnohjaajana oman vaikean, kiusallisen olotilan kanssa asiakkaan vaikean tunnetilan äärellä – synnytti asian työstämisen vaiheessa eläviä oivalluksia.

Ristiriitaisista tunnelmista hypättiin tämän jälkeen toisenlaisen vierauden äärelle. Epämukavuusalueella pidätteli uusi, vieras teoria ja mutkikas käsitteiden verkko. Ensimmäistä kertaa kokemuksen semioottinen jäsennys tuli tarjottuna työnohjaajan ammatilliseksi kokemusta eritteleväksi ajattelunvälineeksi. Filosofian tohtori Timo Latomaan tiukkajärjestelmällinen kokemuksen purkaminen/ käsitteellistäminen  elämykselliseksi olotilaksi ja merkityssisällöksi ei päästänyt helpolla irti omasta ymmärtämättömyyden kokemuksesta. Kuunnellessa oloni oli sekä huvittunut että ristiriitainen, mielessäni kuitenkin kysymys, miten tätä itselleni uutta semiotiikan tieteen näkemystä merkitysten muodostumisen analyysista voisi soveltaa työnohjaukseen niin, että siitä syntyy hyvä ajattelun väline. Työnohjaus on kuin onkin ihmisten mieluimmin kasvokkain ja nykyhetkessä tapahtuva keskustelu, jonka tarkoitus on työskennellä asiakkaiden työssä kokemien tunteiden/elämyksellisten olotilojen ja niihin liittyvien merkityssisältöjen kanssa. Se, mitä ja miten työnohjaajana kuulen, kuinka kuultua tulkitsen ja millä logiikalla vien keskustelua eteenpäin, on tärkeä asiakkaassa tapahtuvan muutoksen kannalta. Joka tapauksessa tämä teoreettinen jäsennys oli itselleni raikas tuulahdus uudesta tulokulmasta.

Päivän päätteeksi Maarit Vainio toi osallistujien tietoon ja kokemuksiin meditaation mieltä ja kokemisen tiloja laajentavat näkemykset, josta itselleni jäi kytemään miellyttävä ajatus meditaation energiaa vapauttavasta ja palauttavasta voimasta.

Seminaarin toinen päivä oli luonteelta reflektiivinen. Ensin pysähdyttiin omakohtaisten karkotettujen kokemusten äärelle niitä tunnistaen, ajatellen ja jakaen.  Sen jälkeen Kiasman 15-vuotias ”Hits”-näyttely, johon oli koottu kotimaisten ja kansainvälisten taitelijoiden teoksia, ruokki virittäytynyttä kehollista olotilaa ja mieltä, ja kutsui aistimaan teoksia kaikin mahdollisin ”tuntosarvin”.

Päivän luento tuli Maija-Leena Setälältä, joka toi esiin psykodynaamisen ja kompleksisten systeemien ajatteluun pohjautuvan konsulttityön arjen käytännöt.  Se oli arvokas ajankohtaisia ilmiöitä esiin nostava kiteytys tukea antavasta ja luovaa energiaa vapauttavasta konsultaatiotyöstä, jossa ihmisten kokemuksia ei karkotettu, vaan ne nähtiin organisaatiomuutoksen arvokkaina mittareina ja suunnannäyttäjinä. Usein juuri se ”settingi” eli mitä konsultaatiotilanteissa tehdään ja kuinka ihmisten kokemusten kanssa toimitaan, jää piiloon ja avaamatta. Siihen tuli nyt hyvä annos tietoa.  Vuosien kokemuksella on painavaa arvoa.

Seminaari päättyi tuttuun ”Insight” työskentelyyn, tilaan, joka mahdollisti osallistujien henkilökohtaisten olojen ja ajatusten jakamisen: mikä jäi käteen, mikä puhutteli ja upposi. Insightin konsultit Leila Keski-Luopa ja Timo Totro sitoivat taitavasti kuultua ja nähtyä uusiksi yhdistelmiksi.

Jälkeenpäin on mukava huomata, että seminaarin onnistuminen on kiinni kaikkien osallistujien omalla tavallaan mukaan tuomasta panoksesta: tietoa lisäävistä puheenvuoroista, kyseenalaistavista kannanotoista, extempore -tapahtumista, kokemusten jakamisesta, mutta myös hiljaisista ajattelijoista. Siitä kiitollisena huomaan, että ajatukset kipittävät jo seuraavan vuoden seminaariin.

Etsitty ja kartettu kokemus

Harri Hyyppä 3.2.2013. “Kokemusperäinen oppiminen” on ollut jo pitkään yksi työnohjauskentän kestohokema. Itsestäänselvyytenä se kaipaa tarkempaa paneutumista. Paavo Haavikko kirjoitti kauniisti omista oppivuosistaan: “… hän ei tahdo oppia mitään mitä ei osaa”! Uuden oppiminen ja uudenlainen ymmärtäminen on tavallaan “ihmisluonnon vastaista”! Kuuntelemme mieluummin sellaista oppia, jonka jo ennestään uskomme oikeaksi. Oppimisen vastustamiseen käytämme enemmän voimiamme kuin oppimiseen itseensä. Kokemukseen ja uuden oppimiseen suostumiseen sekä niiden välttämiseen kätkeytyy koko inhimillisyytemme.

Toinen ihmisluonnon ulottuvuus “uteliaisuus” ajaa meitä kuitenkin eteenpäin kohti tietoa, oppimista ja uusia kokemuksia. Kokemus on usein ennakoimatonta ja se ei halua antautua suunnittelulle. Kokemuksen “elämyksellinen” osa ja siitä puhuminen  puolestaan avautuvat paremmin suunnittelulle, kertomuksille ja kaupallisuudelle.

Elämyksellisyys ja elämyksien etsintä on ajalle ominaista. Tärkeää on myös päästä niitä jakamaan. Elämykset rakentavat identiteettiä, erityisesti identiteetin sosiaalista ulottuvuutta. Tämä auttaa meitä ymmärtämään elämysten etsimisen ja jakamisen  intohimoista luonnetta. Ihminen kaipaa ja etsii uutta tietoa ja uusia kokemuksia, mutta inhoaa opetetuksi tulemista.

Helposti ei tule ajatelleeksi, että myös kokemus voi olla kartettu. Ihminen pyrkii samaan aikaan sekä kokemuksen “omistajaksi”, että eroon siitä. Eroon pääsemistä tekee ymmärrettäväksi kokemuksen alkukantaisuus. Se ei hevin antaudu sanojen ja kertomusten valtaan, vaan paremminkin täyttää yksilön hämmennyksellä ja epävarmuudella. Aito kokemus hölmistyttää ja tuottaa tunteen hallinnan menetyksestä. Siksi kokemuksen osa on myös tulla kartetuksi,  usein peitetyksi tai sanallisesti kaunistelluksi tai siedettävämpään muotoon muutetuksi.

Kokemuksen luonteen monimutkaisuus ja ristiriitaisuus voi johtaa myös siihen, että se tulee karkoitetuksi, toisaalle työnnetyksi. Ihmisen mielen yksi perusprosessi, projektiivisuus, kannattelee kaiken ei-toivottavan, ei-tiedetyn ja ei-siedetyn työntämistä oman “systeemin” ulkopuolelle. Projektiivisuus ei valikoi – karkoitetuksi tulevat yhtälailla niin sietämätön kuin hyväkin ja sen tarjoamat mahdollisuudet. Tässä saamme kosketusta tuohon ikiaikaiseen ja universaaliin prosessiin: karkoittaessamme ei-toivottua köyhdymme ja – menetämme huomaamattamme uudistumisen mahdollisuuden. Karkoitetuksi tuleminen on merkillisellä tavalla – paitsi hyvän kohtalo myös, toistuvasti, hyvän ja uuden edustajan osa.

Kokemus säilyttää joka tapauksessa sijansa ihmisen oppimisen tyhjentymättömänä lähteenä. Kokemus avaa aina uuden, meille ennestään tuntemattoman näkökulman. Kokemusperäisen oppimisen eri foorumit ovat tietoisia yrityksiä saattaa kokemus sen ansaitsemaan tehtävään. Työn maailman näkökulmasta jää pohtimaan, onko uudistumisen suhteen käynyt niin, että se, minkä tiede ja inhimillinen kokemus on osoittanut välttämättömäksi – sen työelämän käytäntö on osoittanut mahdottomaksi?

Kokemus kehittämistyön lähtökohtana

Harri Hyyppä 6.5.2011

Kokemuksen tutkiminen
Ihmisen kokemus kantaa tietoa tilanteesta ja siinä esiin pyrkivästä uudesta ajattelusta. Kokemuksen tutkiminen on siksi organisaation kehittämisen ydinfunktio. Ajattelu, muisti ja tietäminen ovat kulttuurisidonnaisia. Organisaatiokulttuuri ohjaa ajatteluamme yllätyksellisesti. Se sitoo ihmiset organisaatioon liiman lailla, niin hyvässä kuin pahassakin! Organisaation toiminta ja sen puitteissa harjoitettu ajattelu ovat syvässä kytköksessä keskenään. Tarvitaan valppautta molempien suhteen, jotta organisaation tarkoitus voisi toteutua. Kokemus on organisaatioajattelun perusta

Organisaatioajattelu
Organisaatioajattelu nostaa organisaatiokokonaisuuden keskeiseksi tutkimuskohteeksi. Sitä pyritään lähestymään arvostavasti ja tutkivalla otteella. Fokuksessa ei ole vain ihminen organisaatiossa tai ihmisen ja organisaation suhde, vaan ihmisten, kulttuurin ja kaikkien pysyvien järjestelyjen kokonaisuus toimintaympäristössään.

Organisaatioajattelu siirtää painopistettä yksittäisistä ihmisten välisistä suhteista eteenpäin kohti suhteissa olemisen kokonaisuutta ja sen käsitteellistä ja käytännöllistä hahmottamista. Organisaatioiden ja yhteisöllisten kulttuurien kehittäminen ei ole vain yksittäisten ihmisten tai yksilöiden välisten suhteiden kehittämistä. Organisaatioajattelu edustaa siirtymää kahdensuhteesta edelleen kohti yhteisöllistä suhteissa olemista ja sen dynamiikkaa.Organisaatioanalyysi on organisaatiokokonaisuuksien hahmottamista tutkivalla perusotteella, ajattelulla. Sen sisäisenä tehtävänä on organisaation merkityksellisyyden ja kytkeytymisten tavoittaminen. Ulkoinen fokus pyrkii tukemaan toimintaedellytysten vahvistumista. Ulkoinen ja sisäinen ovat toistensa kääntöpuolia.

Johtamistyössä tarvitaan entistä integroituneempaa ja syvempää näkemystä ja ajattelua. Se onkin keskeinen organisaatioajattelun soveltamisalue. Toinen keskeinen alue on uudistamistyö. Järki ei yksin riitä, tarvitaan myös viisautta, jotta voisimme järkevästi toimia. Organisaatioajattelu ei ole vain uusi fokuksen valinta. Sen on luova kyky ja ulottuvuus, jota on opiskeltava ja harjaannutettava ja jota on mahdollista oppia.