Artikkelit

Kokemuksesta oppiminen konsultin ja työnohjaajan työkaluna

Atso Juote 20.10.2016

Heijastus

 

Kokemuksellisen oppimisen pohdiskelulla on pitkä perinne. Wilfred Bion (1962) käsitteli kysymystä ihmisen tunteiden ja ajatusten välisestä vuoropuhelusta kirjassaan Learning from experience. Tunne-elementeissä piilee tiedostamaton, tietoiset ajatukset tekevät näkymättömästä näkyvää. John Dewey pohti kokemuksesta oppimista jo 1917 (esim. Alhainen 2013). Hän kehitteli erilaisia käytännön elämää hyödyntäviä oppimisen muotoja ja loi mm. projektioppimisen mallin. Dewey huomasi, että todellista oppimista syntyy vasta, kun omat toimintatavat ja uskomukset joutuvat ristiriitaan todellisuuden kanssa. Ristiriitaa Dewey pyrki ratkomaan reflektiivisen oppimisen mallilla. Dewey etsi ratkaisu kysymykseen, kuinka sokea, rutinoitunut tai auktoriteettiin nojaava toimintatapa voidaan korvata älykkäällä, toimintaa ja maailmaa muuttavalla tavalla.

Omalla tielläni prosessikonsultiksi monet keskeiset itsensä haastamisen ja oppimisen kokemukset liittyvät Tavistock-seminaareihin. Group Relation -perinteen tunnetuin ilmiasu ovat ryhmädynaamiset konferenssit. Itselläni on ollut ilo osallistua useisiin tällaisiin tapahtumiin sekä Suomessa että Euroopassa.

Ensimmäinen kokemukseni ryhmädynamiikan maailmasta on Barcelonasta. Pääasiassa espanjan-, katalonian- ja ranskankielisessä tapahtumassa englannin kieli oli marginaalissa ja suomi erikoinen kuriositeetti. Nykyinen pakolaiskeskustelu on saanut minut palaamaan tuossa konferensseissa kohtaamiini ulkopuolisuuden ja turvattomuuden kokemuksiin. Osana konferenssin työskentelyä toteutettiin itseorganisoitumiseen perustuva yhteisön elämää tutkiva tapahtuma. Tapahtuman ohjeet annettiin kataloniaksi. Piipitystä muistuttanut pyyntöni saada ymmärrettävämmät ohjeet kuitattiin kommentilla, että minulla on kaikki resurssit ottaa selvää, mistä on kyse. Hämmennyksestä toivuttuani pelastauduin mukaan ryhmään, joka suostui työskentelemään englanniksi. Ryhmän nimeksi tuli Tryangel. Hakiessamme ryhmän toiminnalle suuntaviivoja, saimme ryhmäämme auttaneelta konsultilta kehotuksen kokeilla toista näkökulmaa: ”Try an other angel”. Ohje on ohjannut pysyvästi työtäni.

Eräässä seminaarissa päädyin käymään viisauskamppailua parin kollegan kanssa. Löysin itsestäni äärimmäisen kilpailullisen ja dominoivan minän. Toisten kuuntelemisesta ja dialogista ei ollut tietoakaan. En välttämättä ollut löydöksestä kovin imarreltu, mutta havainto on auttanut minua ymmärtämään, miksi ajoittain provosoin joitakin vastaaville kamppailuille alttiita. Halutessani voin tätä myös säädellä.

Yhteisöjen dynamiikan henkilökohtaiset ja subjektiiviset ulottuvuudet ovat olleet minulle loputon oppimisen aarreaitta. Kerran tuohtunut kollegani selitti, miten johto oli kohdellut häntä ja hänen ryhmäänsä epäoikeudenmukaisesti ja tylysti. Kun ihmettelin väitteen todenperäisyyttä, kollegani osoitti muistikirjaa ja sanoi: ”Se on totta. Katso itse. Kirjoitin kaiken ylös.”

Toisella kerralla seurasin ryhmää, joka halusi tutkia ulkopuolisuutta. He kieltäytyivät asettumasta tyypillisen organisaation rakenteisiin. Eipä mennyt montakaan hetkeäkään, kun ryhmää alettiin muiden toimesta kutsumaan pakolaisiksi, kulkureiksi tai asunnottomiksi. Olipa joku maininnut mustalaisleirin. Olin saanut oppitunnin projektioista ja projektiivisesta identifikaatiosta. Siitä, miten metsä vastaa niin kuin sinne huutaa. Ja miten vaikeaa syntyneestä asetelmasta oli pyristellä irti.

Yhteisödynamiikan keskeisiä kysymyksiä on roolin otto, oman auktoriteetin käyttö ja sen haasteellisuus. Virran vietäväksi on helppo heittäytyä. Paljon vaativampaa on pyrkiä muuttamaan virran kulkua ja yrittää sopia pientä ryhmää suuremmasta yhteistyöstä. Arjessa kokemani hankaluuden on pukenut teoriaksi Niklas Luhman (1990).

Organisaatiodynaamisille tapahtumille tyypilliset suurryhmäistunnot ovat tuoneet esiin yhteisöllisen alitajunnan merkityksen. Muistan nähneeni unen, jossa kummitteli luku 11. Aamun suurryhmäistunnossa huomasin istuvani kasvokkain 11 vierekkäin istuvan miehen kanssa. Samassa istunnossa puhuttiin konferenssin vaietuista ja näkymättömissä olevasta. Homoerotiikka oli voimakkaasti läsnä. Vaietun työstäminen jatkui konferenssin värillisten osanottajien mielenosoituksella valkoista ylivaltaa vastaan. En ollut ymmärtänyt kuuluvani sortajiin. Yhteisöt eivät yleensä ole sitä, miltä ne ensisilmäyksellä näyttävät. Minun normaalini ei ole muiden normaalia.

Minulle kokemuksesta oppimisen suurin harha on ollut ajatus ulkopuolella pysymisestä. Vielä kertaakaan en ole pystynyt olemaan mukana ryhmäprosessissa siten, että se ei olisi koskettanut minua, imenyt mukaan ja asettanut positioon. Suhtaudun epäilevästi niihin, jotka sanovat, että asiakasyhteisöt eivät vaikuta heihin. Kun imusta ei ole voinut pyristellä irti, keinoksi ymmärtää menossa olevaa on minulle muodostunut reflektio ja pyrkimys tehdä näkyväksi tiedostamatonta. Dynamiikkaa voi ymmärtää vain olemalla siinä mukana. Reflektio taas edellyttää vetäytymistä suvantokohtiin tai asettumista hetkeksi katsomoon.

Omia ja muiden auktoriteetteja, riippuvuuksia, sokeita pisteitä ja rutinoituneita käytänteitä voi tulla tutkimaan ja muuttamaan Metanoian järjestämään “Valta, tunne ja lojaalisuus” -Tavistock-seminaariin. Seminaari pidetään 15.-18.6.2017 Järvenpäässä.

Uni kutsuu vuoropuheluun

Risto Puutio 14.6.2016

Kohtaamme jälleen Social Dreaming -seminaarin merkeissä kesäkuun lopussa. Uniseminaarin perusidea on saada unet ”keskustelemaan keskenään”. Vuoropuhelu tarjoaakin mielenkiintoisen näkökulman siihen, millaisen yhteisen uneksunnan kokemuksen Social Dreaming -seminaari voi tuottaa. Seuraavassa joitakin unityöskentelyn ulottuvuuksia.

Näkyvä ja näkymätön

Uniseminaarissa jaetaan nähtyjä unia. Kerrottaessa ja puhuttaessa unesta se ikään kuin nähdään ryhmänä uudelleen. Samalla jokainen näkee kerrottua unta oman mielikuvittelunsa kautta. Olemme tekemisissä nähdyn (uni), näkemisen (unen kuvittelu ryhmässä) sekä nähdyksi tulemisen (unen kertojan elämyksen vastaanottaminen) kanssa. Näkeminen koskee myös unien välisiä yhteyksiä sekä yhteyksien näkemistä ympäröivään maailmaan.

Samalla uniseminaareissa ollaan tekemisissä näkymättömän kanssa. Unet itsessään ovat ikään kuin arvoituksia jostakin näkymättömästä todellisuudesta. Voimme hahmottaa tätä piilossa olevana osana tajuntaamme. Kokemuksellisesti läsnä voivat olla myös ei nähdyt unet tai unet, joita ei vielä ole ollut mahdollista nähdä. Edelleen, myös ryhmä muodostaa suhdekokonaisuuden, jossa on läsnä näkymätön: ihmisillä voi olla samankaltaisia elämänkokemuksia, mutta emme tiedä niistä alkuun mitään. Näkymättömiin voivat jäädä myös ne yhteydet, joita unilla on toisiinsa tai ympäristön tapahtumiin.

Yksilöllisyys ja yhteisöllisyys

Uniseminaarissa kohtaavat myös yksilöllisyys ja yhteisöllisyys. Seminaariin tullaan yksilöinä, ja osallistujat ovat yksilöllisesti kirjanneet uniaan ennen seminaaria. Osallistuja tekee yksilönä valintoja siitä, mitä unia hän jakaa muiden kanssa. Itse seminaari tarjoaa tiloja yksilölliseen tarkasteluun reflektioryhmien muodossa ja vapaissa keskusteluissa ohjelmassa olevien sessioiden ulkopuolella. Seminaari voi jättää osallistujalle mietittävää omaan itseen liittyen tai se voi synnyttää yksilöllistä oivallusta ja voimaantumisen tunnetta.

Toisaalta kerrotut unet alkavat työskentelyssä synnyttää ryhmän yhteistä tarinaa. Unet ovat ryhmälle aineksia yhteiselle kuvittelulle. Tämä toteutuu assosiatiivisessa työssä, jossa unikuvia yhdistellään ja kuvitellaan eteenpäin. Unen näkijäksi alkaa kerronnan ja assosioinnin kautta muodostua yksilön sijaan ryhmä. Jaettaessa ne alkavat tulla yhteisön omaksi ja ne myös emergoivat uusia mielikuvia ja kertomuksia, jotka eivät ole palautettavissa yksityiseen uneen eikä yksilötasolle. Yksilölliset unet alkavat ikään kuin sulautua toisiinsa sen myötä, että osallistujilla on kyky sovittaa omaa mielikuva- ja unimaailmaa toisten vastaaviin.

Aika ja ajattomuus

Yhteisessä unityöskentelyssä on myös läsnä ajan ja ajattomuuden kokemus. Erään seminaarin keskustelussamme pohdimme, kuinka kuoleman – siis ajan päättymisen – teema tuli unien kautta puheeksi seminaarissa. Yhden osallistujan omaisen kuolemaan liittyvät unet olivat toistuneet, ja hän kertoi näistä unistaan. Kokemuksen henkilökohtaisuus näyttää tuottavan jonkinlaisen ajan katoamisen kokemuksen. Yhtäkkiä se, mikä on ajallisesti kaukana, oli kokemuksellisesti lähellä, kaikkien aistittavissa. Tämä lienee yksi assosiatiivisen työtavan erityispiirre: mieli voi kulkea vapaasti piittaamatta vuosista tai vuosikymmenistä. Se on kuin uni, jossa voi olla samaan aikaan lapsi ja keski-ikäinen tai jossa kokemus iästä voi sulavasti muuttua toiseksi.

Puhe ja hiljaisuus

Ajan rytmisyys voi näkyä seminaareissa puheen ja hiljaisuuden vaihteluina. Ääni ja hiljaisuus asettautuvat vastakkain. Ryhmä saattaa tuottaa alussa runsaan määrän unia, mielikuvia ja puhetta mutta seuraavassa yhteiskeskustelussa tuntuu hiljaisuus vallitsevalta olomuodolta. Nämä ajan kokemisen olomuodot rytmittävät toisiaan ja antavat ohjaajille yhden paikan tehdä havaintoja ja esittää niihin liittyviä kysymyksiä esimerkiksi siitä, mitä hiljaisuus täydentää jo sanottuun ja mitä sellaista se voisi kertoa, jota sanat eivät tavoita.

Näihin ja muihin teemoihin syvennytään Social Dreaming -seminaarissa 30.6.-2.7.2016. Lue lisää täältä ja ilmoittaudu mukaan uneksimaan yhdessä!

Suhde on organisoitumisen perusyksikkö

Risto Puutio 8.2.2014

Osallistuin vastikään Organisation Woodstock tapahtumaan. Sen tarkoituksena oli tutkia organisoitumiseen liittyviä kysymyksiä. Lähtökohtana oli itseorganisoitumisen havainnointi oman osallistumisen kautta: kuinka ihmiset alkavat luoda yhteyttä toisiinsa ja mielekästä sisältöä olosuhteissa, joissa ei ole varsinaista ohjelmaa eikä muita määritteleviä kriteereitä.  Käytännössä tapahtuman järjestäjät olivat varanneet ainoastaan työskentelytilan (majoituksen ja ruuan kera) eri maista tuleville osallistuville. Kaikki muu oli omalla vastuulla.

Tapahtuma tuotti omalla kohdallani havainnon organisoitumisen ensiaskeleesta: suhteen luomisesta. Minun on astuttava ulos kuorestani voidakseni osallistua, en voi olla itseni, ellen ole suhteessa toisiin. Ensimmäisen 6 tunnin aikana havaitsin monen muunkin tekevän samaa työtä: etsivän yhteyttä muihin osallistujiin ja ihmettelevän mitä on tekeillä. Osa ihmisistä alkoi toimia näkyvämmin ja haastaa muita suhteeseen ja ryhmien muodostamiseen. Yksittäiset osallistujat ottivat ”aktivisti” asenteen ja alkoivat tehdä aloitteita koko ryhmälle. Tämä synnytti sekä seuraamisen halua että vastarinnan tunnetta – halua itse määritellä omaa tekemistä mukaan menemisen sijaan.  Yhteyden luominen ja varsinkin näkyvä tilan ottaminen ryhmässä sisältää riskejä.  Vapaa tila virittää jännitteen turvallisen yhteyden ja uutta luovan aloitteellisuuden välille.

Turvallisuuden tunteen ja vaikuttamisen välinen jännite on kipuilua epämukavuuden rajoilla.  Tämä ahdistuksen tunnetta sisältävä kokemus on minulle aiemmin tuttu Tavistock-seminaarien organisaatiotapahtumista, joissa ei erikseen auteta ihmisiä organisoitumaan vaan annetaan tapahtua sen mikä tapahtuu.  Kokemus on riisuva:  epäselvän tehtävään orientoituminen ilman selkeää annettua roolia karsii meistä ”jo organisoituneen” ja alamme toimia ikään kuin vaistonvaraisesti. Kun tätä tapahtumista päästään yhdessä tutkimaan, syntyy yleensä oivalluksia.

Mitä tapahtuisi, jos organisoitumisen prosessissa näkisimme suhteet yksilöitä merkittävämpänä? Entä jos ensin luotaisiin suhteita ja sitten vasta rooleja?  Kokeilimme Woodstockissa pareittain tehtävää piirrosimprovisaatiota: pari työskentelee tuottamalla piirroksen yhdessä ilman sanoja, toinen toistensa aloitteisiin reagoimalla, toisen tekemää viivaa jatkamalla. Syntyy piirros, joka on yhden suhteen tuotos. Tämä oli insiproiva kokemus. Voisimmeko työelämässä  tehdä yksilöiden ja roolien sijaan näkyväksi suhteita ja niiden tuottamaa kyvykkyyttä? Emmekö tule juuri suhteiden kautta itsemme näköiseksi?

Karkotetusta kokemuksesta taiteen, tieteen ja kokemuksen kielellä.

Marianne Tensing 4.11.2013. Kaksipäiväisen (17-18.10.2013) seminaarin ”Karkotettu kokemus” teema kumpusi työnohjaajien kenttähavainnoista, jotka liittyivät organisaatioiden kömpelyyteen sulattaa ja ottaa käyttöön ihmisten aitoja päivittäisistä työtehtävistä nousevia hankalia olotiloja /kokemuskirjoa.

Yleensä onnistumista, iloa, innostusta ja muita miellyttäviä tunteita on kiva tuntea ja myötätuntea, ne ikään kuin tarttuvat henkilöstä toiseen ja luovat inspiroituneen ilmapiirin ympärillensä, ihmiset ovat silloin tyytyväisiä ja kaikilla on hyvä olo.  Taas tilanteet, jotka synnyttävät kokemuksissa ahdistuneisuutta, haavoittumista, loukkaantumisia, syyllisyyttä tai häpeää ja tuntuvat kehollisesti raskaalta, saavat yhteisössä aikaan poissaoloja, välttelevää kohtaamista, varovaisuutta ja välillä aggressiivistakin käyttäytymistä. Tämän seurauksena arvokasta työenergiaa kuluu enemmän omien olotilojen mielensisäiseen, hiljaiseen käsittelyyn kuin tarkoituksellisen työtehtävän hoitamiseen. Luovuus on ainakin silloin vangittu.

Karkotettu kokemus -seminaarin perusajatuksena oli pysähtyä näiden hankalien ja karkotetuksi tarkoitettujen kokemusten äärelle, ajatella ja tutkia niitä ja myös itse kokea ja tuntea näitä kokemuksia.

Seminaarista

Heti alkupalaksi Liisa Vilppolan taiteellinen monologi läjäytti karmaisevan kokemuksen osallistujien syliin, ja siinä oltiin heti sellaisen tunnevyyhdin äärellä, että ainakin minun kehossani tuntui voimakkaita ristiriitaisia oloja. Kysymys – miten olen työnohjaajana oman vaikean, kiusallisen olotilan kanssa asiakkaan vaikean tunnetilan äärellä – synnytti asian työstämisen vaiheessa eläviä oivalluksia.

Ristiriitaisista tunnelmista hypättiin tämän jälkeen toisenlaisen vierauden äärelle. Epämukavuusalueella pidätteli uusi, vieras teoria ja mutkikas käsitteiden verkko. Ensimmäistä kertaa kokemuksen semioottinen jäsennys tuli tarjottuna työnohjaajan ammatilliseksi kokemusta eritteleväksi ajattelunvälineeksi. Filosofian tohtori Timo Latomaan tiukkajärjestelmällinen kokemuksen purkaminen/ käsitteellistäminen  elämykselliseksi olotilaksi ja merkityssisällöksi ei päästänyt helpolla irti omasta ymmärtämättömyyden kokemuksesta. Kuunnellessa oloni oli sekä huvittunut että ristiriitainen, mielessäni kuitenkin kysymys, miten tätä itselleni uutta semiotiikan tieteen näkemystä merkitysten muodostumisen analyysista voisi soveltaa työnohjaukseen niin, että siitä syntyy hyvä ajattelun väline. Työnohjaus on kuin onkin ihmisten mieluimmin kasvokkain ja nykyhetkessä tapahtuva keskustelu, jonka tarkoitus on työskennellä asiakkaiden työssä kokemien tunteiden/elämyksellisten olotilojen ja niihin liittyvien merkityssisältöjen kanssa. Se, mitä ja miten työnohjaajana kuulen, kuinka kuultua tulkitsen ja millä logiikalla vien keskustelua eteenpäin, on tärkeä asiakkaassa tapahtuvan muutoksen kannalta. Joka tapauksessa tämä teoreettinen jäsennys oli itselleni raikas tuulahdus uudesta tulokulmasta.

Päivän päätteeksi Maarit Vainio toi osallistujien tietoon ja kokemuksiin meditaation mieltä ja kokemisen tiloja laajentavat näkemykset, josta itselleni jäi kytemään miellyttävä ajatus meditaation energiaa vapauttavasta ja palauttavasta voimasta.

Seminaarin toinen päivä oli luonteelta reflektiivinen. Ensin pysähdyttiin omakohtaisten karkotettujen kokemusten äärelle niitä tunnistaen, ajatellen ja jakaen.  Sen jälkeen Kiasman 15-vuotias ”Hits”-näyttely, johon oli koottu kotimaisten ja kansainvälisten taitelijoiden teoksia, ruokki virittäytynyttä kehollista olotilaa ja mieltä, ja kutsui aistimaan teoksia kaikin mahdollisin ”tuntosarvin”.

Päivän luento tuli Maija-Leena Setälältä, joka toi esiin psykodynaamisen ja kompleksisten systeemien ajatteluun pohjautuvan konsulttityön arjen käytännöt.  Se oli arvokas ajankohtaisia ilmiöitä esiin nostava kiteytys tukea antavasta ja luovaa energiaa vapauttavasta konsultaatiotyöstä, jossa ihmisten kokemuksia ei karkotettu, vaan ne nähtiin organisaatiomuutoksen arvokkaina mittareina ja suunnannäyttäjinä. Usein juuri se ”settingi” eli mitä konsultaatiotilanteissa tehdään ja kuinka ihmisten kokemusten kanssa toimitaan, jää piiloon ja avaamatta. Siihen tuli nyt hyvä annos tietoa.  Vuosien kokemuksella on painavaa arvoa.

Seminaari päättyi tuttuun ”Insight” työskentelyyn, tilaan, joka mahdollisti osallistujien henkilökohtaisten olojen ja ajatusten jakamisen: mikä jäi käteen, mikä puhutteli ja upposi. Insightin konsultit Leila Keski-Luopa ja Timo Totro sitoivat taitavasti kuultua ja nähtyä uusiksi yhdistelmiksi.

Jälkeenpäin on mukava huomata, että seminaarin onnistuminen on kiinni kaikkien osallistujien omalla tavallaan mukaan tuomasta panoksesta: tietoa lisäävistä puheenvuoroista, kyseenalaistavista kannanotoista, extempore -tapahtumista, kokemusten jakamisesta, mutta myös hiljaisista ajattelijoista. Siitä kiitollisena huomaan, että ajatukset kipittävät jo seuraavan vuoden seminaariin.

Kouliintumispolku : filosofiaa ja lähtökohtia

Harri Hyyppä 26.6.2011

Kokemusperäinen oppiminen on ammattilaisten keskuudessa käsitteenä kehittynyt jo lähes hokemaksi. Työnohjaajat ja konsultit puhuvat siitä kuin mantrasta. Silti voimme esittää väitteen, että se on kaikkea muuta kuin itsestäänselvää. Luulemme tietävämme enemmän kuin tiedämme. Yllätyksellisyys, oman tietämättömyyden ja oivalluskapasiteetin aukottaisuuden ja viiveen kohtaaminen on aina myös kiusallinen kokemus. Kokemus on kaksijakoista, samaan aikaan sekä tuttua että tuntematonta, jatkuvaa tutkimista ja lähestymistä vaativaa. Kokemuksen hyödyntäminen ja  kokemusperäinen oppiminen edellyttää sellaista yhteistyöasetelmaa, jossa myös oppimiseen liittyvä kiusa ja vaivannäkö voidaan rakentavalla tavalla kohdata. Selvää tietenkin on, että oppiminen tarvitsee aina myös niin turvallista tilaa kuin  adekvaattia keveyttä ja leikkimieltäkin.

Ajatus kouliintumisesta kytketään usein ohjelmiin ja opettamiseen. Kouliintumispolku muodostaa tässä kokonaan toisenlaisen lähtökohdan, sellaisen, joka ei pohjaa yksin rakenteeseen ja arviointikriteereihin, vaan joka ottaa huomioon opiskelijan henkilökohtaisen ainutlaatuisuuden, taustan  ja lähtökohdan. Selvää tietenkin on, että perusopetuksella on edelleenkin oma tärkeä paikkansa ammatillisessa kehittymisessä, mutta mitä pitemmälle kuljetaan ammatillisella polulla, sitä enemmän henkilökohtaisuuden ja kehitystä kannattelevan tilan ja asetelman merkitys korostuu. Kokemuksen tutkiminen ja siihen harjaantuminen on ammatillisuuden ydintä. Metanoia Instituutin kouliintumispolut edustavat pyrkimystä edetä tähän suuntaan. Ne perustuvat sekä osanottajien, että mukana työskentelevien seniorien kokemuksen hyödyntämiseen.

Vuosi sitten käynnistynyt Metanoia Instituutin organisaatioanalyytikoiden kouliintumispolku on Suomessa pisimmälle senioripositioon tähtäävä ammatillis-käytännöllinen polku ja kehittymisura työnohjaustyön ja organisaatioajattelun alalla. Kun tuo polku nyt pioneeriryhmän jälkeen aukeaa, siitä tulee lähiaikoina tiedote Instituutin sivuille.  Työnohjaajien peruskoulutusten pohjalle rakentuvat jatkokoulutusohjelmat edustavat samaa pyrkimystä työnohjaustyön osalta. Polut rakentuvat sekä itsenäisistä työskentelyosioista, että risteämistä, jossa erilaiset yksilöllisesti värittyneet polut kohtaavat, ja joista taas jatketaan eteenpäin. Tässä mielessä voisimme poeettisesti puhua risteävien polkujen puutarhasta, jossa pyritään hyötymään kaikesta läsnä olevasta kokemuksesta ja sen erityislaadusta. “Oma polku” on aina sekä käytännöllinen, että symbolinen ja henkilökohtaisesti merkitykselliseksi koettu.

Kouliintumispolku ja sen perustana oleva filosofia muuttaa dramaattisesti myös senioreiden asemaa tässä yhteistyössä. Seniorit eivät ole enää vain opettajia, osanottajat vapauttavat ajoittain seniorit oppilaiksi. Antaminen onkin usein merkittävintä oppimista. Yhteistyötä leimaa henkinen partnerius. Tällaista oppimista kouliintumispolut tavoittelevat. Henkilökohtaisesti voin todeta, että monia olen saanut ammatillisessa mielessä opettaa, mutta enemmän olen saanut oppia oppilailtani. Kouliintumispolkujen luoma tutkiva tila tekee tällaisen käännöksen mahdolliseksi ja samalla antaa ajoittain mahdollisuuden välittää ja antaa sellaista, joka perinteisen opetuksen piirissä ei ole mahdollista. Isän polku rakentuu pojan tieksi ja toisaalta pojan polku näyttää hetkittäin isän tien.

Metanoian pitkien koulutusohjelmien rakenne on tullut pitkään seuratuksi työnohjauskoulutusten ja konsulttikoulutusten kentällä. Nähtäväksi jää, mitä nyt tapahtuu kouliintumispolkujen suhteen. Tiedollisen, menetelmällisen, henkisen ja taiteellisen ulottuvuuden yhteenkytkeytyminen on aina jotain sellaista, jossa kukaan ei yksin voi olla ainoa asiantuntija. Yhteistyöllä ja sellaisella asetelmalla, joka tekee tuon integraation mahdolliseksi, voimme saada aikaan enemmän. Polku ei ole vain reitti tai matka, vaan myös symboli, kaunis dynaaminen ja kehityksellinen objekti.