Artikkelit

Työ ja maailma muuttuvat – millaiseksi me olemme tulossa?

Atso Juote

Teemme töitä tiimeissä ja projekteissa. Ihmiset ympärillämme vaihtuvat. Videoneuvottelut ja muiden sähköisten työkalujen käyttö on arkipäivää. Olemme jäsenenä verkostoissa, joiden jäsenet toimivat fyysisesti erillään joskus hyvinkin kaukana toisistaan.

Jatkuvasti muuttuvissa yhteisöissä identiteetti on meille sekä mahdollistava että meitä suojaava voima. Identiteetti kertoo, mitä kohtaan tunnemme intohimoa, mitä osaamme, mikä on tehtävämme työyhteisön jäsenenä ja lopulta, miten me vastaamme asiakkaittemme odotuksiin. Millaista valtaa käytämme, mihin suostumme ja mille olemme lojaaleja?

Väljästi määriteltynä sosiaalisessa identiteetissä on kysymys tunnepitoisesta ja merkityksellisestä havahtumisesta siihen, että kuuluu johonkin ryhmään, kuten Leena Ruopsa selvitti viime vuonna ilmestyneessä väitöskirjassaan.

Identiteettiin liittyy tarve kohottaa itsetuntoa, säilyttää hallinnan ja kontrollin tunne, pitää kiinni moraalijärjestyksestä, pienentää epävarmuutta ja ylläpitää jatkuvuutta. Osana sosiaalista identiteettiä pyrimme pitämään kiinni siitä, minkä koemme omaksi minäksemme. Toimijuus – kyky olla aktiivinen yhteisön jäsen – määrittää, olemmeko muiden vietävissä vai määrittämässä sitä, mitä me olemme.

Ihmisen kyky liittyä ja samaistua erilaisiin ryhmiin ei tuota pelkästään hyvää ja kaunista. Minkä tahansa ryhmän keskeinen ominaisuus ja olemassaolon ehto on toiseus. Ajatukseen meistä sisältyy väistämättä oletus muista. Ja nuo muut ovat aina erilaisia, meistä poikkeavia. Ryhmät ovat kykeneviä pahaan. Yhteisen nimissä  kadottavat kykynsä arvioida, mikä on hyvää, kaunista ja totta. Virheitä katsotaan läpi sormien. Muiden kokemuksia ja ajatuksia ei oteta vastaan. Ympärillämme on jatkuvasti esimerkkejä siitä, miten muihin suhtaudutaan ylenkatsoen ja syrjien.

Organisaatiodynaamiset tapahtumat ovat tutkimusmatkoja identiteettien syntymisen ja muotoutumisen maailmaan. Mitä meille tapahtuu, kun liitymme ja olemme dialogissa? Mitä minusta häviää, kun jään vuoropuhelun ulkopuolelle? Mitä erilaiset tilanteet meistä esiin houkuttelevat. Jälleen ensi kesänä 15.-18.6. kaikilla identiteettimatkaajilla on mahdollisuus olla mukana Tavistock-seminaarissa.

Aikamme suuria kysymyksiä on kyky liittyä ja samalla säilyttää oma autonomia. Jotta me voisimme olla sekä mukana, että tuottaa hyvää.

Atso Juote

Tavistock-seminaarin johtaja 2017

Organisaatioanalyytikko

Metanoia Instituutti

Kuva by Freepik

Alussa on loppu ja lopussa alku

Rauno Lehtonen

Olen parhaillaan elämässäni keskenään tangeeraavien suuntien leikkauspisteessä. Jotain merkittävää on loppumassa ja jotain vieläkin merkittävämpää on alkamassa. Lopettelen vähitellen 40 vuotta kestänyttä työuraani ja ihastelen uuden elämän alkuja tyttäreni ja miniäni masuissa. Minusta on kohta tulossa eläkeläinen ja samaan aikaan elämäni ensimmäistä kertaa isoisä. Oma vanheneminen ja uuden elämän vastaanottaminen tässä kevään huikaisevassa valossa paljastaa vahvoja tunteita, suruntäyteistä luopumista ja pakahduttavaa onnentunnetta.

Muutos on kehityksen jatkumon pysyvä tila. Alussa on aina mukana lopun siemenet. Tämä on kliseemäisesti todettava yhä uudelleen ja uudelleen. Asetun tähän muutoksen tilaan aina enemmän tai vähemmän tietoisesti. Nyt ainakin, on myönnettävä, jännittää ja se tuntuu mielessä ja kehossa.

Työssäni konsulttina, työnohjaajana, psykoterapeuttina olen neljän vuosikymmenen ajan aloittanut, työstänyt ja lopettanut ties miten paljon erilaisia prosesseja. Olen kokenut monenlaisia, nautinnollisia ja haastavia tilanteita vuorovaikutuksen pyörteissä. Kun teimme ja keskustelimme näin ja näin, vuorovaikutuksen molemminpuolisuus tuotti merkittävää tyydytystä.

Kirjoitan tästä siksi, että nopeassa tempossa muuttuvan maailman keskellä saattaa jäädä huomiotta läsnä olevan hetken synnyttämä anti molemmille osapuolille. Olemme yhtä aikaa aloittamassa yhteistä työprosessia ja tietoisuuden jossain kolkassa tunnemme myös sen määräaikaisuuden ja loppumisen. Jotain alkaa ja päättyy koko ajan. Ajattelen, että ehkä jotain merkittävää saattaa unohtua tai jäädä huomiotta, hyödyntämättä. Kysynkin, miten pitää loppumista osana alkuja ja luoda sillä tavalla kokonaisia tarinoita. Alun innostus, jännitys ja lupauksien viriämisen hyvä olo pitää mukanaan myös lopettamisen tuskaa, surua ja niiden kanssa samanaikaisesti myös tehdyn työn nautintoa. Olisiko tätä tapahtumien päällekkäisyyttä hyvä ottaa huomioon mm. konsultaatioprosessien kokonaisuuksia huomioitaessa? Tai vielä tarkemmin; tulevan Tavistock-seminaarin toteutuksessa, aloitamme ja toteutamme vahvasti tunteita ja ajatuksia herättaviä alkuja ja niistä syntyviä prosesseja sekä tämän kirjoituksen kannalta tärkeintä; lopetamme ja suljemme tapahtuman osioita, vaikka kukin omassa elämässään jatkaa kokemusten rikastuttamana omaa toimintaansa.

Aloittamisen ja lopettamisen, avaamisen ja sulkemisen ketjussa kuljemme monella tasolla toimijoina; kokonaisina ihmisinä, persoonina, kehoina ja niiden muodostamina kokonaisuuksina.  Voimme virittää itseämme tutkimaan kaikkia näitä tasoja. Erityisen tärkeänä pidän oman kehon kuuntelua. Kehossa on tämä hetki ja historiamme. Keho reagoi kaikkiin tapahtumiin ensimmäisenä. Sitä kuuntelemalla voimme saada esiymmärrystä tapahtumiin, jossa olemme. Kuunteleminen voi olla hämmentävää, koska se mitä kuulemme ei sisällä sanoja tai tarkkoja kuvauksia ainoastaan tunnelmia, virityksiä ja aihioita. Meidän on vain mahdollista tehdä näistä huomioita ja kuunnella mitä kaikkea meissä niiden pohjalta viriää.

Ammatillinen työni jatkuu, mutta toivottavasti vielä enemmän elämälle läsnä olevana ja kiitollisena sen monimuotoisuudesta ja arvoituksellisuudesta kuin aikaisemmin.

Kesäkuun alussa Tavistock—seminaarissa tutkimme vallan, lojaalisuuden sekä tunteiden keskinäisiä suhteita ja vaikutuskulkuja. Nähdään pian.

Rauno Lehtonen, psykoterapeutti, organisaatiokonsultti FINOD, työnohjaaja STOry

Tunteen vallassa ja vallan tunteessa

Risto Puutio 15.11.2016

maalaus

 

Yhdysvaltalainen ystäväni kuvasi minulle meilissä huoltaan presidentinvaalin ratkettua. Hänen mukaansa pettymyksen, vihan ja epävarmuuden tunteet saivat Trumpin äänestäjät liikkeelle. Ääni annettiin tunteen vallassa. Vaalitulos toi näille kannattajille äkisti vallan tunnetta, kiihkoa, joka ilmenee nyt messiasodotuksena uutta presidenttiä kohtaan. Vahva odotuksen tunne voi kääntyä alas ampuvaksi raivoksi, mikäli lupaukset eivät ala toteutua. Tuloksen herättämien tunteiden kanssa on itsellänikin ollut tekemistä – monen muun tavoin en ole välttynyt hämmästyksen, huolen enkä myöskään inhon tunteilta.

Yhteisössä viriävät emootiot – ei vähiten johtajuuden kaipuusta kumpuavat – ovat organisaatiodynaamisen perinteen keskeisiä mielenkiinnon kohteita; kuinka seuraajat synnyttävät ja tuhoavat johtajansa, millaisia jännitteitä valta synnyttää yhteisöön ja minkä hinnan yksilöt maksavat lojaalisuudestaan tai minkä riskin he ottavat siitä luopuessaan. Nämä kysymykset ovat nyt ajankohtaisia eri puolilla maailmaa meneillään olevan poliittisen uudelleen organisoitumisen myötä.

Ymmärtääksemme omaa toimintaamme ja reagointiamme niin vallan kohteina kuin sen käyttäjinä meidän tulee voida ajatella tilanteita ja tapahtumia, joihin itse osallistumme. Jotta ajattelu onnistuisi, tarvitsemme käsitteellisiä välineitä mutta myös emootioita: turvallisuutta, arvostuksen kokemusta ja uteliaisuuden tunnetta.

Käsitteellisten työkalujen osalta olen viime aikoina tehnyt tuttavuutta ”organisaatio prosessina” –hahmotuksen kanssa. Tämä orientaatio tarjoaa välineitä tarkastella yhteisöjä, organisaatioita ja jopa kansakuntia prosesseina, eräänlaisina tuloillaan olemisen tiloina. Selitysten sijaan alamme tutkia jatkuvan liikkeen synnyttämien potentiaalien moninaisuutta sekä tunnistaa uudeksi tulemisen ehtoja ja edellytyksiä yksittäisten tapahtumien niveltyessä toisiinsa. Organisoitumisen prosessitematiikkaa alamme tutkia myös tarkemmin juuri käynnistyvässä kirjahankkeessamme.

Emme pääse – emmekä pyri –  eroon emootioista organisaatiossa tapahtuvan tarkastelussa, sillä tunteet ovat olennainen osa sitä mielen ja ruumiillisuuden käyttöliittymää, jonka kautta kiinnitymme yhteisöihin. Tunteet ovat olennainen tekijä myös suurempien systeemien organisoitumisessa, kuten uuden mantereen vaalikamppailu teki selväksi. Näiden ilmiöiden kokemisen ja tutkimisen äärelle on mahdollista päästä myös ensi kesäkuun Tavistock-seminaarissa Järvenpäässä.

Ystäväni haki toivon näkökulmaa tilanteeseen, jossa hän itsekin kävi mielikuvissaan läpi kauhun skenaarioita. Hän toivoi, että pitäisimme yhteyttä ja vaalisimme viesteissämme toivoa.  Yhteydenpidon ja toivon ylläpitäminen onkin nyt tärkeää, kun kohtaamme uutta ja arvaamatonta.

Kokemuksesta oppiminen konsultin ja työnohjaajan työkaluna

Atso Juote 20.10.2016

Heijastus

 

Kokemuksellisen oppimisen pohdiskelulla on pitkä perinne. Wilfred Bion (1962) käsitteli kysymystä ihmisen tunteiden ja ajatusten välisestä vuoropuhelusta kirjassaan Learning from experience. Tunne-elementeissä piilee tiedostamaton, tietoiset ajatukset tekevät näkymättömästä näkyvää. John Dewey pohti kokemuksesta oppimista jo 1917 (esim. Alhainen 2013). Hän kehitteli erilaisia käytännön elämää hyödyntäviä oppimisen muotoja ja loi mm. projektioppimisen mallin. Dewey huomasi, että todellista oppimista syntyy vasta, kun omat toimintatavat ja uskomukset joutuvat ristiriitaan todellisuuden kanssa. Ristiriitaa Dewey pyrki ratkomaan reflektiivisen oppimisen mallilla. Dewey etsi ratkaisu kysymykseen, kuinka sokea, rutinoitunut tai auktoriteettiin nojaava toimintatapa voidaan korvata älykkäällä, toimintaa ja maailmaa muuttavalla tavalla.

Omalla tielläni prosessikonsultiksi monet keskeiset itsensä haastamisen ja oppimisen kokemukset liittyvät Tavistock-seminaareihin. Group Relation -perinteen tunnetuin ilmiasu ovat ryhmädynaamiset konferenssit. Itselläni on ollut ilo osallistua useisiin tällaisiin tapahtumiin sekä Suomessa että Euroopassa.

Ensimmäinen kokemukseni ryhmädynamiikan maailmasta on Barcelonasta. Pääasiassa espanjan-, katalonian- ja ranskankielisessä tapahtumassa englannin kieli oli marginaalissa ja suomi erikoinen kuriositeetti. Nykyinen pakolaiskeskustelu on saanut minut palaamaan tuossa konferensseissa kohtaamiini ulkopuolisuuden ja turvattomuuden kokemuksiin. Osana konferenssin työskentelyä toteutettiin itseorganisoitumiseen perustuva yhteisön elämää tutkiva tapahtuma. Tapahtuman ohjeet annettiin kataloniaksi. Piipitystä muistuttanut pyyntöni saada ymmärrettävämmät ohjeet kuitattiin kommentilla, että minulla on kaikki resurssit ottaa selvää, mistä on kyse. Hämmennyksestä toivuttuani pelastauduin mukaan ryhmään, joka suostui työskentelemään englanniksi. Ryhmän nimeksi tuli Tryangel. Hakiessamme ryhmän toiminnalle suuntaviivoja, saimme ryhmäämme auttaneelta konsultilta kehotuksen kokeilla toista näkökulmaa: ”Try an other angel”. Ohje on ohjannut pysyvästi työtäni.

Eräässä seminaarissa päädyin käymään viisauskamppailua parin kollegan kanssa. Löysin itsestäni äärimmäisen kilpailullisen ja dominoivan minän. Toisten kuuntelemisesta ja dialogista ei ollut tietoakaan. En välttämättä ollut löydöksestä kovin imarreltu, mutta havainto on auttanut minua ymmärtämään, miksi ajoittain provosoin joitakin vastaaville kamppailuille alttiita. Halutessani voin tätä myös säädellä.

Yhteisöjen dynamiikan henkilökohtaiset ja subjektiiviset ulottuvuudet ovat olleet minulle loputon oppimisen aarreaitta. Kerran tuohtunut kollegani selitti, miten johto oli kohdellut häntä ja hänen ryhmäänsä epäoikeudenmukaisesti ja tylysti. Kun ihmettelin väitteen todenperäisyyttä, kollegani osoitti muistikirjaa ja sanoi: ”Se on totta. Katso itse. Kirjoitin kaiken ylös.”

Toisella kerralla seurasin ryhmää, joka halusi tutkia ulkopuolisuutta. He kieltäytyivät asettumasta tyypillisen organisaation rakenteisiin. Eipä mennyt montakaan hetkeäkään, kun ryhmää alettiin muiden toimesta kutsumaan pakolaisiksi, kulkureiksi tai asunnottomiksi. Olipa joku maininnut mustalaisleirin. Olin saanut oppitunnin projektioista ja projektiivisesta identifikaatiosta. Siitä, miten metsä vastaa niin kuin sinne huutaa. Ja miten vaikeaa syntyneestä asetelmasta oli pyristellä irti.

Yhteisödynamiikan keskeisiä kysymyksiä on roolin otto, oman auktoriteetin käyttö ja sen haasteellisuus. Virran vietäväksi on helppo heittäytyä. Paljon vaativampaa on pyrkiä muuttamaan virran kulkua ja yrittää sopia pientä ryhmää suuremmasta yhteistyöstä. Arjessa kokemani hankaluuden on pukenut teoriaksi Niklas Luhman (1990).

Organisaatiodynaamisille tapahtumille tyypilliset suurryhmäistunnot ovat tuoneet esiin yhteisöllisen alitajunnan merkityksen. Muistan nähneeni unen, jossa kummitteli luku 11. Aamun suurryhmäistunnossa huomasin istuvani kasvokkain 11 vierekkäin istuvan miehen kanssa. Samassa istunnossa puhuttiin konferenssin vaietuista ja näkymättömissä olevasta. Homoerotiikka oli voimakkaasti läsnä. Vaietun työstäminen jatkui konferenssin värillisten osanottajien mielenosoituksella valkoista ylivaltaa vastaan. En ollut ymmärtänyt kuuluvani sortajiin. Yhteisöt eivät yleensä ole sitä, miltä ne ensisilmäyksellä näyttävät. Minun normaalini ei ole muiden normaalia.

Minulle kokemuksesta oppimisen suurin harha on ollut ajatus ulkopuolella pysymisestä. Vielä kertaakaan en ole pystynyt olemaan mukana ryhmäprosessissa siten, että se ei olisi koskettanut minua, imenyt mukaan ja asettanut positioon. Suhtaudun epäilevästi niihin, jotka sanovat, että asiakasyhteisöt eivät vaikuta heihin. Kun imusta ei ole voinut pyristellä irti, keinoksi ymmärtää menossa olevaa on minulle muodostunut reflektio ja pyrkimys tehdä näkyväksi tiedostamatonta. Dynamiikkaa voi ymmärtää vain olemalla siinä mukana. Reflektio taas edellyttää vetäytymistä suvantokohtiin tai asettumista hetkeksi katsomoon.

Omia ja muiden auktoriteetteja, riippuvuuksia, sokeita pisteitä ja rutinoituneita käytänteitä voi tulla tutkimaan ja muuttamaan Metanoian järjestämään “Valta, tunne ja lojaalisuus” -Tavistock-seminaariin. Seminaari pidetään 15.-18.6.2017 Järvenpäässä.