Artikkelit

Organisaation resilienssi syntyy vuoropuhelussa

Jukka-Pekka Heikkilä (Metanoia) ja Heli Talja (VTT)

Elämme ennakoimattomassa, globaalisti yhteen kietoutuneessa toimintaympäristössä, jossa organisaatioiden muuttuvuus on pysyvä olotila. Jatkuvan muuttumisen johtamisen haastetta voi lähestyä resilienssin eli muutosjoustavuuden näkökulmasta.

Suomalaisten organisaatioiden muutoskykyä tutkittiin VTT:n ja TTL:n tutkimushankkeessa Organisaation resilienssin tukeminen (ResCas). Tutkimuksen tulosten eräs ydinviesti oli, että elinvoimaisten muutosten edistämiseksi on hyödyllistä uudelleen suunnata johtamisen fokusta. Suunta kannattaa ohjata pois sovittujen toimintarakenteiden jatkuvasta muuttamisesta kohti vuorovaikutuksessa tapahtuvaa organisaation jäsentymistä. Organisaation muutosjoustavuuden eli resilienssin rakentumisen edellytyksiä ohjaa ihmisten ja yhteisöjen välinen vuorovaikutus. Kyse on vuorovaikutuksesta, jossa ihmiset organisaatioiden sisällä hahmottavat, mikä on hyödyllistä ja tärkeää virallisista rakenteista riippumattakin.
Organisaation resilienssin luominen kiteytyi tutkijoilla seuraaviin kolmeen väittämään:

  • Organisaation muuttumisen ja ketteryyden perustana on oppiminen ja yhteiskehittely toimijoiden välillä.
  • Kyky hyödyntää organisaationa kompleksisuuden synnyttämiä jännitteitä ja elää niiden kanssa on muutoskykyisen organisaation tunnusmerkkejä.
  • Johtamisen ja johtajan roolina on usein tuottaa resilienssiä synnyttäviä, uudistavia häiriöitä ja poikkeamia organisaation vuorovaikutukseen rutiineihin ja toimintaan (ei niinkään luoda organisaatioon yksinkertaistettua selkeyttä).

Kyky elää organisaationa muuttuen ei ole vain ympäristön ja oman muutoksen sietämistä ja siitä selviytymistä, vaan kykyä jopa hyödyntää ennakoimattomuutta ja toimintaympäristön turbulenssia energian lähteenä omassa muuttumisessa. Organisaation resilienssi ei perustu yksittäisten ihmisten ominaisuuksiin, vaan kyse on koko organisaation toimintatapoihin ja erityisesti vuorovaikutukseen ankkuroituvasta yhteisöllisestä kyvykkyydestä, osaamisesta ja ajattelusta. Siksi siihen voidaan vaikuttaa kehittämällä parempia olosuhteita yhteisölliselle ajattelulle ja toiminnalle.

Konemetafora muutosjoustavuuden esteenä

Monia organisaatioita kuvaa kuitenkin yhä ajatus että luodaan johtamisella pysyviä rakenteita, rooleja ja tehtäviä, joita toistetaan ja valvotaan eri tasoilla. Organisaatioiden ajatellaan olevan tiettyyn tarkoitukseen huolellisesti suunniteltuja monimutkaisina koneita, joissa kaikilla on omat tarkkaan määritellyt tehtävänsä ja roolinsa. Ympäröivän maailman muuttuessa konetta sitten säädetään sopivasti tai – ympäristön muutosten ollessa erityisen merkittäviä – rakentamalla koko kone uudelleen hieman erilaisin suunnitteluparametrein ja ehkä myös korvaten joitakin osia uusilla.
Juuttumista tähän konemetaforaan voi pitää yhtenä suurimmista nykyorganisaatioiden resilienssin ja muutosjoustavuuden esteistä. Kone-ajattelutapa hävittää näkyvistä sen, että organisaatiot ovat jatkuvassa muuttumisen tilassa jo niiden jäsenten päivittäisen kanssakäymisen ja oppimisen myötä. Nyky-ympäristöön ja varsinkin tietotyöhön sopii paremmin ajattelutavat, joissa tulee esiin tämä jatkuva muuttuminen, kehkeytyminen.

Kompleksisuusajattelu ja vuoropuhelu vaihtoehtona

Irroittautuminen koneajattelusta edellyttää vaihtoehtoisia ajattelutapoja organisaatioiden luonteesta ja kehittymisestä. Kompleksisuusajatteluun perustuva näkemys organisaatioista muuntuvina systeemeinä (complex adaptive systems, CAS) on tarjoaa innostavan vaihtoehdon nostaa keskiöön toimijat ja ennen kaikkea heidän tapansa toimia ja kommunikoida yhdessä. Sen avulla voi ymmärtää, miten erilaisten toimijoiden – yksilöiden ja ryhmien – vuorovaikutus toistensa ja ympäristönsä kanssa rakentaa ja uusintaa organisaatioita kaiken aikaa. Vuorovaikutus kehittää organisaation valmiuksia niin ympäristön muutosta koskevan tiedon keräämiseen ja käsittelyyn kuin johtopäätöksien tekemiseen ja päätösten toimeenpanoonkin.

Nopeasti muuttuvassa ympäristössä syntyy jatkuvasti uusia ristiriitaisuuksia ja jännitteitä joihin vanhoilla rakenteilla ei kyetä vastaamaan ja siksi muutosjoustavuuden ylläpitämiseksi tarvitaan vuorovaikutuksessa paikallisesti luotava uusia vastauksia. Organisaatioiden täytyy elää dialogissa, jossa toisaalta pitää uudistua ja innovoida mutta myös luoda jatkuvuutta. Tarvitaan muun muassa yhteisöllistä kykyä kuvitella tulevaisuutta uudella tavalla tai hahmottaa mahdollisuuksia ja erilaisia vaihtoehtoja työtehtävien muuttumiselle. Muodollisten rakenteiden sijaan organisaatioissa kannattaa keskittyä enemmän valmiuksiin neuvotella ja uudelleen sopia tavoitteita, tehtäviä ja toimintatapoja.
Resilienssiä, muutosjoustavuutta syntyy, kun organisaation jäsenet osallistuvat monipuolisesti neuvotteluun ihmisten ja asioiden koordinoitumisen jatkuvaksi säätelemiseksi. Osallistuminen muovaa ja kehittää kollektiivista omien työroolien ja tekemisten uudelleen ajattelua.

Dialogin ylläpito on johtamista

Monipuolinen vuoropuhelu tarvitsee tukea, dialogin malleja, joiden avulla pystytään sekä pohtimaan käsillä olevia asioita syvällisesti, että myös tutkimaan sitä, miten vuorovaikutus meitä samalla muovaa. Ihmiset ja asiat kietoutuvat monin tavoin yhteen kommunikaation kautta ja vaikuttavat kaiken aikaan toinen toisiinsa, eikä tätä vuorovaikutussuhteissa tapahtuvaa muuttumista ja kehkeytymistä voi kokonaan kontrolloida. Muutosjoustavissa organisaatioissa pelkkä asioiden ja ihmisten johtaminen ei riitä, vaan on kysyttävä, miten muovaamme organisaatiota ja miten organisaatio muovaa meitä. Millainen organisaatio meistä on tulossa kommunikointimme seurauksena?

Moniäänisyys ja tutkiva, jatkuva dialogi mahdollistavat epävarmuudessa ja jännitteissä elämisen. Johtamista on jatkuva kysyminen, miten ylläpidetään moniäänistä, resilienssiä tuottavaa dialogia, jolla ohjata organisaatiota ja välttää liiallinen hajaantuminen ja kaaos. Kokousten vakioagendojen mielekkyyttä kannattaakin pohtia. Muutosjoustavuutta voi rutiinien sijaan synnyttää luomalla organisaatioon totutusta poikkeavaa keskustelua, esimerkiksi luomalla vuorovaikutusta uusien sisäisten tai ulkoisten rajapintojen yli. Dialogi asiakkaiden kanssa tai organisaation hierarkiatasojen kesken muuttaa näkökulmia ja luo uusia mahdollisuuksia toimia toisin.

Kompleksisuusajattelu korostaa että ”Oikeaa” ratkaisua organisaation muutoksiin ei voi tietää, koska sellaista ei ole. On luovuttava muiden yläpuolella olevan tietäjän roolista ja yhdistettävä erilaisia näkökulmia tilanteiden pohdintaan. Tilanne määrittää näin toimintatapoja, mutta samalla myös toiminta muovaa tilannetta. Eteenpäin pääsee kokeilemalla jotakin mielekästä toimintatapaa ja katsomalla, mitä sen seurauksena tapahtuu. Saadessamme uusia kokemuksia opimme jatkuvasti lisää myös tekojen ja mahdollisten seurausten välisistä suhteista. Yksi uudenlaisen johtajuuden haasteista kulminoituukin juuri tähän. On oltava valmiuksia ja rohkeutta toimia aivan toisin kuin aiemmin on opeteltu ja harjoiteltu: ei tarkan suunnittelun ja suunnitelmien ”jalkauttamisen” perusteella vaan myös suunnitelmallisesti yhteisen yrityksen ja erehtymisenkin kautta.

Näitä muutoksen teemoja tutkitaan myös syksyn Metanoia-konferenssissa, jossa mm. Juha Lindell käsittelee muutosjohtamisen pirullisia haasteita eli poikkeuksellisen haastavista ongelmia.

Osa kirjoituksesta on julkaistu aiemmin osana Tekesin blogia.

Uni kutsuu vuoropuheluun

Risto Puutio 14.6.2016

valokuvio

 

Kohtaamme jälleen Social Dreaming -seminaarin merkeissä kesäkuun lopussa. Uniseminaarin perusidea on saada unet ”keskustelemaan keskenään”. Vuoropuhelu tarjoaakin mielenkiintoisen näkökulman siihen, millaisen yhteisen uneksunnan kokemuksen Social Dreaming -seminaari voi tuottaa. Seuraavassa joitakin unityöskentelyn ulottuvuuksia.

Näkyvä ja näkymätön

Uniseminaarissa jaetaan nähtyjä unia. Kerrottaessa ja puhuttaessa unesta se ikään kuin nähdään ryhmänä uudelleen. Samalla jokainen näkee kerrottua unta oman mielikuvittelunsa kautta. Olemme tekemisissä nähdyn (uni), näkemisen (unen kuvittelu ryhmässä) sekä nähdyksi tulemisen (unen kertojan elämyksen vastaanottaminen) kanssa. Näkeminen koskee myös unien välisiä yhteyksiä sekä yhteyksien näkemistä ympäröivään maailmaan.

Samalla uniseminaareissa ollaan tekemisissä näkymättömän kanssa. Unet itsessään ovat ikään kuin arvoituksia jostakin näkymättömästä todellisuudesta. Voimme hahmottaa tätä piilossa olevana osana tajuntaamme. Kokemuksellisesti läsnä voivat olla myös ei nähdyt unet tai unet, joita ei vielä ole ollut mahdollista nähdä. Edelleen, myös ryhmä muodostaa suhdekokonaisuuden, jossa on läsnä näkymätön: ihmisillä voi olla samankaltaisia elämänkokemuksia, mutta emme tiedä niistä alkuun mitään. Näkymättömiin voivat jäädä myös ne yhteydet, joita unilla on toisiinsa tai ympäristön tapahtumiin.

Yksilöllisyys ja yhteisöllisyys

Uniseminaarissa kohtaavat myös yksilöllisyys ja yhteisöllisyys. Seminaariin tullaan yksilöinä, ja osallistujat ovat yksilöllisesti kirjanneet uniaan ennen seminaaria. Osallistuja tekee yksilönä valintoja siitä, mitä unia hän jakaa muiden kanssa. Itse seminaari tarjoaa tiloja yksilölliseen tarkasteluun reflektioryhmien muodossa ja vapaissa keskusteluissa ohjelmassa olevien sessioiden ulkopuolella. Seminaari voi jättää osallistujalle mietittävää omaan itseen liittyen tai se voi synnyttää yksilöllistä oivallusta ja voimaantumisen tunnetta.

Toisaalta kerrotut unet alkavat työskentelyssä synnyttää ryhmän yhteistä tarinaa. Unet ovat ryhmälle aineksia yhteiselle kuvittelulle. Tämä toteutuu assosiatiivisessa työssä, jossa unikuvia yhdistellään ja kuvitellaan eteenpäin. Unen näkijäksi alkaa kerronnan ja assosioinnin kautta muodostua yksilön sijaan ryhmä. Jaettaessa ne alkavat tulla yhteisön omaksi ja ne myös emergoivat uusia mielikuvia ja kertomuksia, jotka eivät ole palautettavissa yksityiseen uneen eikä yksilötasolle. Yksilölliset unet alkavat ikään kuin sulautua toisiinsa sen myötä, että osallistujilla on kyky sovittaa omaa mielikuva- ja unimaailmaa toisten vastaaviin.

Aika ja ajattomuus

Yhteisessä unityöskentelyssä on myös läsnä ajan ja ajattomuuden kokemus. Erään seminaarin keskustelussamme pohdimme, kuinka kuoleman – siis ajan päättymisen – teema tuli unien kautta puheeksi seminaarissa. Yhden osallistujan omaisen kuolemaan liittyvät unet olivat toistuneet, ja hän kertoi näistä unistaan. Kokemuksen henkilökohtaisuus näyttää tuottavan jonkinlaisen ajan katoamisen kokemuksen. Yhtäkkiä se, mikä on ajallisesti kaukana, oli kokemuksellisesti lähellä, kaikkien aistittavissa. Tämä lienee yksi assosiatiivisen työtavan erityispiirre: mieli voi kulkea vapaasti piittaamatta vuosista tai vuosikymmenistä. Se on kuin uni, jossa voi olla samaan aikaan lapsi ja keski-ikäinen tai jossa kokemus iästä voi sulavasti muuttua toiseksi.

Puhe ja hiljaisuus

Ajan rytmisyys voi näkyä seminaareissa puheen ja hiljaisuuden vaihteluina. Ääni ja hiljaisuus asettautuvat vastakkain. Ryhmä saattaa tuottaa alussa runsaan määrän unia, mielikuvia ja puhetta mutta seuraavassa yhteiskeskustelussa tuntuu hiljaisuus vallitsevalta olomuodolta. Nämä ajan kokemisen olomuodot rytmittävät toisiaan ja antavat ohjaajille yhden paikan tehdä havaintoja ja esittää niihin liittyviä kysymyksiä esimerkiksi siitä, mitä hiljaisuus täydentää jo sanottuun ja mitä sellaista se voisi kertoa, jota sanat eivät tavoita.

Näihin ja muihin teemoihin syvennytään Social Dreaming -seminaarissa 30.6.-2.7.2016. Lue lisää täältä ja ilmoittaudu mukaan uneksimaan yhdessä!

Keskustelut keskiöön

Risto Puutio 18.5.2015

bag-and-hands_unsplash_rajattu

Organisaation arjessa syntyy jatkuvasti kokemuksellisia häiriöitä, tilanteita, joissa eteenpäin päästään vain käymällä asiaa tarkentavaa keskustelua.  Tarkentavat keskustelut palauttavat mieleen asian alkuperän ja tarkoituksen, ne luovat hahmoa yhteiselle ymmärrykselle asiasta. Keskustelut näyttävät usein myös sen, kuinka monin eri tavoin alkuperäinen asia olikaan ymmärretty. Tarkentavat keskustelut – jatkuva yhteinen merkitystyö – on konfliktien ennalta ehkäisemistä ja niitä korjaavan työn ydin.

Pysähtyminen keskusteluun ei arjessa ole kuitenkaan helppoa, sillä organisaatioissa olevat jännitteet, aikapaineet ja muut vaateet synnyttävät mielikuvan kiireestä, jossa yhteistä aikaa puhumiseen on yksinkertaisesti vaikea löytää. Kuunteleva tila on herkkä häiriöille. Joskus toimijoiden eriävät intressit luovat jännitteen, jossa toisen kuunteluun ja vuoropuheluun ei halutakaan antautua. Tarkentava keskustelu on yksilötasolla riskin ottamista ja uskomista kuuntelun korjaavaan voimaan.

Organisaatioiden kehittämisessä tämä merkitsee sitä, että meidän on jatkuvasti altistettava itseämme lähtökohtia, tarkoituksia ja merkityksiä tarkentaville keskusteluille. Meidän on voitava kysyä ja kuunnella – ymmärtää yhdessä sitä, mitä kehittämisellä pyrimme saamaan aikaan. Tätä voi kutsua jatkuvaksi arvioimiseksi. Sen keskipisteessä ovat keskustelut.


Tämän vuoden Metanoia-konferenssissa “Muutostyön jälkiä” 28.8.2015 etsitään näkökohtia työelämän kehittämistyön arviointiin. Tutustu ohjelmaan täällä.